Kotikaupunkini sijainnista ei ole epäselvyyttä. Etelä-Karjalan maakuntakeskus, Saimaan eteläisten rannikoideen helmi, rakuunoiden viimeinen linnake, jossa olen elämäni tähän asti viettänyt. Läpi lapsuuden ja varhaisnuoruuden vuosien puhtaana lappeenrantalaisena. Aivan en kuitenkaan yhtä suurta ajanjaksoa ehtinyt käydä täällä lehmusten vehreässä syleilyssä loppuun. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä sain lentoliput kouraani ja töytäisyn Aasiaan suorittamaan lukio-opintoja loppuun kansainvälisessä ilmapiirissä.
Merkittävät 17 ja puoli elämänvuotta ehdin siis käydä Imatran naapurissa kaikkine porrasaskelmineen. Seuraavan suuren harppauksen koin uudessa ympäristössä. Minusta tuli nuori aikuinen Hong Kongin maaperällä. Iällisesti vain kuitenkin, ainoastaan numeraalisesti. Kokonaisvaltaisesti numeroista oli tullut minulle epäselvää sakkaa. Hämmennyksissäni olin jäänyt johonkin odotustilaan leijumaan. Teiniksi olin liian huolehtivainen, aikuiseksi vielä liian spontaani. Yritin olla lapsi, mutta ajattelin liikaa siinä onnistuakseni. Täytin siis 18 lievän merituulen vallitessa ja auringon lämmittäessä niskaa. Kuuleman mukaan maaliskuun kolmantena kuluneena vuonna Lappeenrannassa satoi lunta ja kulmakarvat huurtuivat. Siirryin vieraaseen ikään vieraalla maalla.
Monet tykkäävät udella, kuinka erilaiselta elämä suurkaupungin syleilyssä maistuukaan. Vilpittömillä utelijoilla on silmillään samanlaiset ruusunpunaiset lasit kuin minullakin oli ennen lähtöä, vielä perille saavuttuakin jonkun aikaa. Ja minun odotetaan vastaavan hihkuvalla, intoa tihkuvalla sävyllä että IHAN MIELETÖNTÄ. Valtaosa vastauksistani on kuitenkin päässyt suusta lähes kuiskaavaan sävyyn vienon hymyn saattelemana: ihan kivaa. Niitä punaisia laseja on vaikea saada puolituttujen silmiltä pois, kun heitä ei huvita kuunnella, mitä minulla todella on sanottavana. Eikä Oleksilla sattumalta tavatessa ole aikaa käydä kertomaan henkilökohtaisia tuntemuksia. Kyllä suomalaisetkin tässä suhteessa tuntuvat small-talkin hallitsevan: ”Miten meni?” ”Ihan kivasti.” ”Siistii, nähdää!”
Valtavasta mittakaavastaan huolimatta ei Hong Kong hirvittävästi kuitenkaan eroa Lappeenrannastamme. Rantakaupunkejahan molemmat ovat.
Vietin yhdeksän kuukautta Aasian markkinakeskuksessa, mutta surullista on tunnustaa, että asuin suurikmmaksi osaksi kampuksella. Se on kaupunki, jossa vielä asun seuraavan vuoden, mutta kotikaupungiksi siitä ei ole. Vierailunarvoinen, kyllä! Aikaakin saa kulumaan. Jokin kuitenkin omalla kohdallani puuttuu. Se salaperäinen tunne, joka syntyy omanlaisesta vapaudestaan. Vapaudesta liikkua kaupungissa kuin kettu kuusikossa, tutkia nurkkia, rajoja ja jopa piirtää omansa. Hong Kong kietaisee talutushihnan varomattoman kulkijan kaulaan ja määrää hihnan pituuden. Kaupunki ei voi olla koti, jos kadut eivät anna sinun astua mielesi mukaan, vaan vievät kuin liukuvat matot lentokentillä.
Kun kaksi viikkoa sitten saavuin illansuussa takaisin jo kaunokielisesti kuvaamaani kaupunkiin, tuo vapauden tunne virtasi ensimmäisen syvän hengenvedon kautta sisään. Se oli raikas ja puhdistava tunne, ja se oli kotikaupungin tuoksu.
Tiesin, kotikaupunkini sijainnista ei ole epäselvyyttä.
Kuitenkin jo viikon jälkeen, aloilleni asettauduttuani vieras levottomuus levisi kehossa. Valtasi sijaa ja raapi ihon sisäseinämiä villisti ulospääsyä etsien. Se oli kyltymättömyyttä, vai kärsimättömyyttä. Joka päivä tuon viikon aikana olin pyörän selässä kulkemassa tuttuja katuja. Vierailin kirjastossa, jossa olin jo oppinut tuntemaan suosikkikirjojeni paikat. Kahviloissa osasin varata sen tutun hinnan vaaleaa paahtoa varten. Pyöräparkit, puistot, penkit, liikennevalot, kaikki olivat paikallaan. Tosiaan, turvallisuuden tunne muuntui petolliseksi kyltymättömyydeksi.
Istun jälleen kerran Helsinki-Vantaan lentokentällä liian aikaisin lentoa odottamassa. Kädet vapisevat ajatellessani tulevaa kuukautta. Tosin kahdella kupillisella vahvaa kahviakin saattaa olla oma osuutensa ilmiössä. Syyskuussa Hong Kongiin lähtö oli ensimmäinen suuren luokan matkani. Tunnelma oli erilainen, tuolloin tiedossa oli, että olen ainoastaan vaihtamassa asuntoa. Ikään kuin muuttamassa väliaikaisesti. Nyt edessä on ensimmäinen suuren luokan itsenäinen matkani. Ranskan hyväntekeväisyysjuoksun jälkeen kolmeksi viikoksi Euroopan junaraiteille, suurimmaksi osaksi aikaa yksin. Eilen illalla pakkasin rinkkaa, ensimmäistä kertaa todellista, suurta reppureissuani varten. Toimenpide sujui vaivattomasti, ensimmäistä kertaa onnistuin pakkaamaan laukkuni kevyesti. Todella, otin mukaan vain tarpeellisen. Neljän päivän vaatekerrat ja lopun tilasta vievätkin kirjastosta viime hetkellä lainatut ennen lukemattomat, mieltä kihelmöivät teokset. Mikä olisikaan suotuisampi hetki lukea Montaignen esseitä kuin Sveitsin alppien läheisyydessä. 1800-luvun filosofiaa, suuria runoilijoita modernismin aikakaudelta ja tämän hetken kattavin kielitieteiden eepos. Sekä tietenkin oma henkilökohtainen muistikirjani, sekä kaksi kynää.
Syntymään saadaan elämässä vain yksi mahdollisuus, minä synnyin Lappeenrannassa. Se on ensimmäinen, sydämellisin kotikaupunkini. En usko, että se jää ainoaksi. Kotikaupunkeja on mahdollista löytää ympäri maailmaa koko elämänsä ajan. Niiden varalta on pidettävä silmät sekä mieli avoinna.
Minä en ole kyllästynyt Lappeenrantaan, ystäväni. En tosiaankaan. Minä olen kyllästynyt seisomaan paikoillani. On etsittävä muutosta, jotta voi taas palata takaisin rauhoittumaan. Turvallisuuden tuntua lisää, kun kotikaupunkeja kykenee tunnistamaan maailmankartalta useita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti