Kotikaupungeista - ja matkaan mieltä puhdistamaan

Kotikaupunkini sijainnista ei ole epäselvyyttä. Etelä-Karjalan maakuntakeskus, Saimaan eteläisten rannikoideen helmi, rakuunoiden viimeinen linnake, jossa olen elämäni tähän asti viettänyt. Läpi lapsuuden ja varhaisnuoruuden vuosien puhtaana lappeenrantalaisena. Aivan en kuitenkaan yhtä suurta ajanjaksoa ehtinyt käydä täällä lehmusten vehreässä syleilyssä loppuun. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä sain lentoliput kouraani ja töytäisyn Aasiaan suorittamaan lukio-opintoja loppuun kansainvälisessä ilmapiirissä.

Merkittävät 17 ja puoli elämänvuotta ehdin siis käydä Imatran naapurissa kaikkine porrasaskelmineen. Seuraavan suuren harppauksen koin uudessa ympäristössä. Minusta tuli nuori aikuinen Hong Kongin maaperällä. Iällisesti vain kuitenkin, ainoastaan numeraalisesti. Kokonaisvaltaisesti numeroista oli tullut minulle epäselvää sakkaa. Hämmennyksissäni olin jäänyt johonkin odotustilaan leijumaan. Teiniksi olin liian huolehtivainen, aikuiseksi vielä liian spontaani. Yritin olla lapsi, mutta ajattelin liikaa siinä onnistuakseni. Täytin siis 18 lievän merituulen vallitessa ja auringon lämmittäessä niskaa. Kuuleman mukaan maaliskuun kolmantena kuluneena vuonna Lappeenrannassa satoi lunta ja kulmakarvat huurtuivat. Siirryin vieraaseen ikään vieraalla maalla.

Monet tykkäävät udella, kuinka erilaiselta elämä suurkaupungin syleilyssä maistuukaan. Vilpittömillä utelijoilla on silmillään samanlaiset ruusunpunaiset lasit kuin minullakin oli ennen lähtöä, vielä perille saavuttuakin jonkun aikaa. Ja minun odotetaan vastaavan hihkuvalla, intoa tihkuvalla sävyllä että IHAN MIELETÖNTÄ. Valtaosa vastauksistani on kuitenkin päässyt suusta lähes kuiskaavaan sävyyn vienon hymyn saattelemana: ihan kivaa. Niitä punaisia laseja on vaikea saada puolituttujen silmiltä pois, kun heitä ei huvita kuunnella, mitä minulla todella on sanottavana. Eikä Oleksilla sattumalta tavatessa ole aikaa käydä kertomaan henkilökohtaisia tuntemuksia. Kyllä suomalaisetkin tässä suhteessa tuntuvat small-talkin hallitsevan: ”Miten meni?” ”Ihan kivasti.” ”Siistii, nähdää!”

Valtavasta mittakaavastaan huolimatta ei Hong Kong hirvittävästi kuitenkaan eroa Lappeenrannastamme. Rantakaupunkejahan molemmat ovat.

Vietin yhdeksän kuukautta Aasian markkinakeskuksessa, mutta surullista on tunnustaa, että asuin suurikmmaksi osaksi kampuksella. Se on kaupunki, jossa vielä asun seuraavan vuoden, mutta kotikaupungiksi siitä ei ole. Vierailunarvoinen, kyllä! Aikaakin saa kulumaan. Jokin kuitenkin omalla kohdallani puuttuu. Se salaperäinen tunne, joka syntyy omanlaisesta vapaudestaan. Vapaudesta liikkua kaupungissa kuin kettu kuusikossa, tutkia nurkkia, rajoja ja jopa piirtää omansa. Hong Kong kietaisee talutushihnan varomattoman kulkijan kaulaan ja määrää hihnan pituuden. Kaupunki ei voi olla koti, jos kadut eivät anna sinun astua mielesi mukaan, vaan vievät kuin liukuvat matot lentokentillä.

Kun kaksi viikkoa sitten saavuin illansuussa takaisin jo kaunokielisesti kuvaamaani kaupunkiin, tuo vapauden tunne virtasi ensimmäisen syvän hengenvedon kautta sisään. Se oli raikas ja puhdistava tunne, ja se oli kotikaupungin tuoksu.

Tiesin, kotikaupunkini sijainnista ei ole epäselvyyttä.

Kuitenkin jo viikon jälkeen, aloilleni asettauduttuani vieras levottomuus levisi kehossa. Valtasi sijaa ja raapi ihon sisäseinämiä villisti ulospääsyä etsien. Se oli kyltymättömyyttä, vai kärsimättömyyttä. Joka päivä tuon viikon aikana olin pyörän selässä kulkemassa tuttuja katuja. Vierailin kirjastossa, jossa olin jo oppinut tuntemaan suosikkikirjojeni paikat. Kahviloissa osasin varata sen tutun hinnan vaaleaa paahtoa varten. Pyöräparkit, puistot, penkit, liikennevalot, kaikki olivat paikallaan. Tosiaan, turvallisuuden tunne muuntui petolliseksi kyltymättömyydeksi.

Istun jälleen kerran Helsinki-Vantaan lentokentällä liian aikaisin lentoa odottamassa. Kädet vapisevat ajatellessani tulevaa kuukautta. Tosin kahdella kupillisella vahvaa kahviakin saattaa olla oma osuutensa ilmiössä. Syyskuussa Hong Kongiin lähtö oli ensimmäinen suuren luokan matkani. Tunnelma oli erilainen, tuolloin tiedossa oli, että olen ainoastaan vaihtamassa asuntoa. Ikään kuin muuttamassa väliaikaisesti. Nyt edessä on ensimmäinen suuren luokan itsenäinen matkani. Ranskan hyväntekeväisyysjuoksun jälkeen kolmeksi viikoksi Euroopan junaraiteille, suurimmaksi osaksi aikaa yksin. Eilen illalla pakkasin rinkkaa, ensimmäistä kertaa todellista, suurta reppureissuani varten. Toimenpide sujui vaivattomasti, ensimmäistä kertaa onnistuin pakkaamaan laukkuni kevyesti. Todella, otin mukaan vain tarpeellisen. Neljän päivän vaatekerrat ja lopun tilasta vievätkin kirjastosta viime hetkellä lainatut ennen lukemattomat, mieltä kihelmöivät teokset. Mikä olisikaan suotuisampi hetki lukea Montaignen esseitä kuin Sveitsin alppien läheisyydessä. 1800-luvun filosofiaa, suuria runoilijoita modernismin aikakaudelta ja tämän hetken kattavin kielitieteiden eepos. Sekä tietenkin oma henkilökohtainen muistikirjani, sekä kaksi kynää.

Syntymään saadaan elämässä vain yksi mahdollisuus, minä synnyin Lappeenrannassa. Se on ensimmäinen, sydämellisin kotikaupunkini. En usko, että se jää ainoaksi. Kotikaupunkeja on mahdollista löytää ympäri maailmaa koko elämänsä ajan. Niiden varalta on pidettävä silmät sekä mieli avoinna.

Minä en ole kyllästynyt Lappeenrantaan, ystäväni. En tosiaankaan. Minä olen kyllästynyt seisomaan paikoillani. On etsittävä muutosta, jotta voi taas palata takaisin rauhoittumaan. Turvallisuuden tuntua lisää, kun kotikaupunkeja kykenee tunnistamaan maailmankartalta useita.

Eräs sivistynyt sielu tässä hei

Lukeminen on aina ollut intohimoni. Viime vuonna kirjojen ahmiminen jäi jostain syystä vähemmälle. Oikeastaan tasainen pudotus kuukausilukemistossa alkoi jo yhdeksännen luokan loppusuilla.

Viime vuonna luin kirjoja lähinnä pakon edessä. Tai aina kun kieltenopiskelu sitä vaati. Puulta se ei maistunut, vieläkin siitä siis nautin. Mutta kirjastossa ravaaminen oli satunnaista, jopa harvinaista. Oikeastaan tätä liikettä ei tapahtunut juuri ollenkaan tai se oli huomaamatonta.

En haluaisi syyttää lukio-opiskelua, kun taustatekijöinä hääri ihan muita muodottomia hahmoja. Mutta aina yhteiskunnassa jonkun täytyy kantaa vastuu. Harvoin tuomitun hartiat ovat siihen oikeutettuja.

Kesällä päätin muuttaa asiaa. Tein itselleni listan luettavaa kolmeksi kuukaudeksi.
No, aloite oli hyvä.
Loppujen lopuksi aikaa oli kolme viikkoa.
Listaa oli pienennettävä armottomalla kädellä.
Kolme elokuun viimeistä viikkoa osoittautuivat kuitenkin eräiksi maittavimmiksi ja opettavimmiksi hetkiksi, joita olen kokenut.

Kun ystävät tuttavat tekivät olonsa mukavaksi koulun penkeillä ympäri kaupunkia, satunnaisesti ympäri maata, minä käperryin kaupunginkirjaston kuplatuoliin. Seuranani pinollinen sieltä täältä noukittuja runokokoelmia, erinäisiä filosofisia teoksia sekä novelleja nimen perusteella valittuja.

Elin boheemin harson ympäröimänä. Omiin korviin ainakin kalskahtaa tekosivistyneeltä. Tutustuin antiin, johon aivot eivät aiemmin taipuneet.
Miten tämä tapahtui?
Koska vihdoin minulla oli aikaa.
Oikeasti aikaa.
Eikä tarjolla ollut tekosyitä jättää sitä tekemättä.
Eräänlaista opiskelua, mutta omilla ehdoilla. Maailmaa paperipinon kautta katsova taiteilija sisälläni verrytteli jäseniään. Nivelet rutisivat, mutta kolmannella viikolla fyysinen kunto oli keskivertoa parempi.
Omilla ehdoilla
Tämä sanapari vetoaa minuun eniten.

Jälleen opiskelen. Omat ehdot vain ovat pinon pohjimmaisena.

Visiitti kirjastoon paljasti lukuisia teoksia, jotka haluan ahmia sisälleni.
Mutta koulu ei anna siihen mahdollisuutta.
Jokaista yhtä vapaaehtoista opusta kohden koulu antaa kolme vaihtoehdotonta kovakantista.
Valinnanvaraa ei jää.
Pitää tyytyä sivistämään itseään koulun ehdoilla.
Ja tämä ero on huikea. Omilla ehdoilla, omalla ajalla kirjastossa vietti neljäkin tuntia yhtä kyytiä. Päivä päivältä.
Koulun ehdoilla, ajalla, joka ei tunnu omalta, sivistäminen on väkinäistä. Aivojen täytyy kyetä prosessoimaan vähintään kolmea teosta samaan aikaan. Eikä pelkästään lukemaan. Täytyy tehdä muistiinpanoja, huomioida pienimmätkin yksityiskohdat, mikä lintu laulaa Winstonin ja Julien kohdatessa?


En muista aikaa, jolloin minulla olisi ollut vain yksi kirja kourassa. Aina vähintään kahden sivujen välistä löytyy merkki. Usein tuo merkki vain jää toiseen, joskus myös molempiin. Nämä ovat häpeällisiä tilanteita, mutta niin minä luen.

Vaan enpä lue enää.

Siksi minun täytyy nytkin lopettaa tämä eriskummallinen vuodatus ja siirtyä katolle herrasmiehen elkein kirjoittavan George Orwellin ja hänen vainoharharomaaninsa kera.

Ja kun seuraavan kerran tässä istun, ei tuon opuksen välistä löydy minkäänlaista merkkipylvästä!

12.-13.10


Puolenyön ja yhden rajamailta


Kulutimme juuri kolme varttia huonetoveri Bengalin kanssa pöytälaatikkoni lukon murtamisyrityksiin. Selasimme lukemattomat Youtuben oppitunnit peruslukoista ja opimme tekniikan kynsisaksilla, paperiliittimellä, ja vielä jollain epämääräisellä metallisella esineellä. Lopulta, kiehuvalla itsevarmuudella hyökkäsimme lukon kimppuun.

Nyt sisällä kiehuu turhautumisen vesimassat. Miehistö äyskäröi, mutta laiva uppoaa.
Koko yö luhistui kasaan, koske tuon kirotun avaimen piti kadota.
Eikä itsehillintäni sallinut jättää lukkoa rauhaan.
Osatekijänä myös tieto siitä, että herätys pärähtää laatikossa soimaan yli tuntia varsinaista ylösnousemuksen koittoa aikaisemmin.
Ja torkku joka kolmas minuutti.
Hermot kappaleina jo nyt.

Videossa se näytti niin helpolta.
Ihan varmasti toisimme saman liikesarjan.
Yhä uudelleen.
Lopputuloksena koskematon lukko, vääntyneet kynsisakset sekä muutama teurastettu paperiliitin.

Otsasuonien rauhoittava tykytys lopulta tuuditti uneen ja huolet huomisesta hupenivat.
Nämäkö ovat niitä korvaamattomia hetkiä, joista monet hehkuttivat?
Unohtumattomia tuokioita, joita nostalgisen mielivallan kourissa joskus kaiholla muistelee.
Aivan varmasti.

Loppujen lopuksi aina naurattaa.

Sitä paitsi, ei se kännykkä vinkunut aamutuimaan kuin kaksi kertaa. Tai kahteen kertaan minä heräsin noin kymmeneksi sekunniksi. Siellä se laatikossa tanssahteli yssikseen. Sammunut iPod seuranaan. Ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaisuudesta.

Ja kuinka se olisi voinutkaan pilata kyseisen aamun?
Olihan kyseessä kuitenkin alkava International Suit-Up Day
johon me koulun kanssa lahjoitimme aika läjän komeita pukumiehiä ja satunnaisia naisedustajiakin.






                                Bongaa hattu


Kyse on siis keskiviikosta ja sitä edeltävän yön kommelluksista.

Pukupäivä huipentui kahden tutorryhmän fuusioon ja tästä rannalle. Eikä mille tahansa rannalle, vaan lähes aidolle saarelle, jolle matkasimme kymmenen minuutin lautalla. Suolaveden tuoksu nuuskuttimen käytävissä, suolaisen meren tuntu kasvoilla sekä hiuksissa.

Rantagrillailut, toiset tutorryhmät vaivautuvat keilaamaan, me vietämme iltaa rannalla, joka osoittautui kokonaan omaksemme.
Kyllä, meri oli lämmintä.
Kyllä, rakensimme hiekkalinnan.
Kyllä, loikoilin auringon paahteessa ja lähes paloin jälleen.
Kyllä, vietimme laatuaikaa jutustellen ja vitsaillen.
Illan päättyessä meri huuhtoi rantakallioita, tarkkailimme rantavesistöä hohtavan planktonin toivossa.
Ilta viileni vikkelään, mutta tunnelmä säilyi.

Mutta talvihan se lähestyy uskomatonta vauhtia.

Elokuva-arkku avautuu

Kirjanpito


Seison maantien keskikaistalla repaleisessa vaatetuksessa. Paljain jaloin ihan vain siksi kun kengät eivät sopisi kuvaan. Varovainen askel eteenpäin. Epävarma horjahdus taakse. Autot sujahtelevat ohi molemmin puolin. Silmä ei pysy perässä. Silmä pysyy horisontissa. Valovanan vuolas virta soljuu ohitseni. Torvet huutavat pitkään. Henkitorvi vastaa. Ruokatorvi pelästyy.

En kulje repaleisessa vaatetuksessa, tosin paljain jaloin. Kengät hiostavat, eikä aikaa niiden jalkaan ahtamiseen hiljaittain löydy. Reinot sujahtavat kyllä liiankin helposti. Ulkoilma kohtelee niitä kaltoin.

Maantien kapea keskikaista. Autot ovat päiviä, jotka sujahtelevat ohitseni. Nestemäistä valovirtaa, josta ei saa kiinni. Ote ei pidä, en taida kurottaa.

Elokuvia

    Mukava, kodikas viikonloppu. Poistuin kampukselta ainoastaan kaksi kertaa, lauantaiaamuna lounaalle sekä lauantai-iltana viihteelle. Perjantaina sivistin itseäni kahdella laadukkaalla elokuvalla, joista toisen tosin nähneenä. Perinteisessä, jokaperjantaisessa elokuvaillassa katsoimme Pan's Labyritnthin 
Laatufantasiaa Espanjasta. Tai ei täyttä fantasiaa, osittain fantasiaa, suurimmalta osin sotaelokuva sisällissodan kiroista. Komea draama, muutamia silmiä hiveleviä kohtauksia. Vakavalla kädellä ohjattu, loppu hieman lyssähti. Joskin tyttö nyt olikin kieroutunut mieleltään alusta loppuun. 





Kauneutta tihkuva elokuva.

   Samaan syssyyn katsoimme, joskin hieman pienemmällä omalla porukallamme Fargon, loistelias tuotos tämäkin. Ensimmäinen pätkähän kurotti lähes puoleen yöhön. Tämän jälkeen meillä oli pieniä ongelmia banaanileipien kanssa. Niiden piti olla tarjottimella leffaillan loputtua, jotta leffayö voisi alkaa. No, kanadalainen toverini juoksi banaanileipien perään, kesti muutamaa kymmentä minuuttia. Mies palasi tyhjin käsin.
    Aikaa täytyi tuhlata vielä teknistenkin vikojen vuoksi. Tarvitsimme paikallisen tietokoneen paikallista levyä varten. Kaikenlaista. No, viisarit puoli yhden asennossa, silmät sykkyrällä sohvalla löhöten jutustellen viisaita. Tuntui se hyvältä tämäkin. Lopulta leffa itse pääsi alkamaan.



mikä on tuo numero oikeassa alakulmassa hyi.


Petiin meno hieman viivästyi kahden elävän kuvan sekä jälkijutustelujen vuoksi. Viikonlopun viehätys löytyy aamukolmen rupattelutuokiosta oleskeluhuoneessa, tai vielä parempaa, katolla. Ja kun herätyskello soi vain pari tuntia arkea myöhempänä, on vakituinen unirytmi taattu.

Lauantaiaamuna siis kampesin sängystä puoli kymmenen aikoihin, kuuden tunnin horrostila takana, vain todetakseni, ettei Dragon Dance -tiimi kokoonnukaan. Nielin häpeällisen inhon tunteen ja vietin kahdenkeskistä aikaa ystäväni lentopallon kanssa, kun muut vasta laahustivat aamusuihkuunsa.

Lauantaille, miksei koko viikonlopullekin voi nimetä teeman. Teennäinen opiskelu.

ja ne leffat.

Minun täytyy käydä maantiedon esitelmän kimppuun.

Härkää sarvista.

Niskasta kiinni.

Potkuja takamukseen.

Armotta.

Säälittä.

Säälittävä, en käytännössä tehnyt mitään.

Teennäinen opiskelu sointuu koko kuluneen kuukauden käytökseen.

Vielä tästä noustaan, minulla on lyömätön taktiikka huippuarvosanojen saalistamiseksi.

Ennen kuin käytännön toteutus alkaa, voin keskittyä muihin kiintopisteisiin elämän horisontissa.

Lauantain puolenyön elokuva kantoi nimeä Kellopeli Appelsiini. Mahdollinen kirjoitusasu myös ilman välilyöntiä. Lainasin levyn kuvaamataidon opettajalta, joka on myös CAS Creativity-aktiviteettini valvoja.

Mitä luovaa me hänen kanssaan teemme?

Katsomme elokuvia, jotka tavalla tai toisella voidaan luokitella taiteeksi.

Useimmiten suurelle yleisölle tuntemattomia, massavirran välttäjiä.

Kokeilevia, abstraktia, häiritseviä tuotoksia.

Katsomme niitä naposteltavien kera.

Ja keskustelemme kustakin elokuvasta jälkeenpäin tuottoisasti.

Joka torstai.

Ei valittamista.

Kellopeli Appelsiini kuuluu elokuvalistaan, ja sen minä päätin esitellä (niin kunkin meistä täytyy aina esitellä viikon elokuva muulle ryhmälle ennen katsomista).

Ja kutsuin pienen porukan seuraamaan sitä kanssani.

Nerokas

                                                                                                           Loistelias

                                               Kiero

                                                                               Mielivaltainen

                             Koukuttava

Joka tapauksessa, myös tämäkin yö venyi nauhamaisesti kolmeen. Seura tekee kaltaisekseen. En kuitenkaan ole aivan vietävissä, tahdoton narunukke. En ollut viimeinen, joka petiin lähti, jätin huoneeseen keskenään vielä kolme muuta toveria.

Sunnuntai sukelsi toisesta korvasta sisään valuen toiselta puolelta ulos. Toffee Bonoffi -piiraan synfoninen makukonsertto hivelee suuta tosin vieläkin.

Ensi jaksossa kuulemme lihasryhmistä ja aktiivisuuden kiroista ja saloista.

Ja vuoresta, joka Nepalissa seisoo ja odottaa.

Nyt on aika harjoitella repliikkejä.

Yhteys katkaistiin ..

Ravitsemusoppaan sisällysluettelo

Kolmen ruisleipäviipaleen päälle kinkkua tai vastaavaa lihaleikkelettä. Salaattia löytyy aina runsaasti. Raikasta tuoresalaattia, jonka juustosiivut musertavat alleen. Sokerilla huurrutettua kaurapuuroa tai kulhollinen Pirkan ei-niin-terveysvaikutteista mysliä hedelmäpommilla höystettynä. Kaksi lasillista kylmää Valion aistillista maitoa. Hedelmä saatavuuden mukaan. Appelsiini on aamujen suosikki. Ja kaiken tämän ohella pieni, keuhkovaivainen Braun köhii ja yskii kuumeisena. Puolitoista isoa kupillista taikapavuista uutettua tunteiden ja tuoksujen juomaa. Ja pöydälle levitettynä päivän paikallislehti ja hilpeät valituspalstat.

Sydäntä ja sielua raastaa ajatella aikaa, jolloin tämä oli joka aamuinen nautinnon hetkeni. Torstaina tasan viisi viikkoa täyttyy viimeisestä tällaisesta aamustani. Ja eilen täyttyi kuukausi siitä ensimmäisestä aamusta, jolloin tutustutin mahani uudelle kumppanille, LPC:n vakiaamiaiselle. Ensivaikutelma ei ollut vakuuttava, mahani kuiski minulle tämän selän takana, kuinka ei luota tähän lurjukseen ollenkaan. Nyt, kuukauden jälkeen hän todella ymmärtää vihaavansa tätä, mutta kyseessä on tilanne, jossa toisen läsnäoloa täytyy vain kestää.

Mitä mahani siis katsookaan nenänvarttaan pitkin? Leipäyhteisössä ei suosita etnistä vähemmistöä, valkea kommuuni dominoi ja muutama kullanruskea latino mahtuu sekaan. Leivän päälle tarjotaan voita, hilloa ja maapähkinävoita. Missä leikkeleet? No, pekoni on kuivaa kierrätyslihaa. Missä tuoreenraikkaat vihannekset? Banaaneja tarjotaan joka toinen aamu. Omeletit, munakkaat ja munakokkelit on tehty munankorvikkeista. Ketsuppi peittää jauhoisen sivumaun. Maito on lämmintä ja järkyttävä sivumaku jää laahaamaan poskien sisäpinnoille.

Tiedättehän, kun tarjolla on vain vähemmän miellyttäviä vaihtoehtoja, aistit venyvät äärimmäisiin suoritukseen. On valmistettava jotain herkullista tarjolla olevista aineksista.

Kuten,

Corn Flakesit maustamattomalla jugurtilla, muutamalla siirappijuovalla kuorrutettuna. Samoin letut ja räiskäleet samaisella jugurtilla ja siirapilla päällystettynä ovat erityistä mielihyvää. Aamiaisella tarjoillaan myös raikasta appelsiini-, paikoin myös ananasmehua. Vaikka ruisleipää Poronkadun jääkaapin täytteillä ei mistään saakaan, näistäkin leipäsiivuista saa muutamalla tempulla loihdittua herkullisia yllätyksiä. Avainasemassa ovat maapähkinävoi sekä kolmiopaahtimet. Ravitsemustasoa ei tavoiteta samalla tavoin, mutta kyllä maha täyteen kukkuroituu. Sen huomaa portaista, jotka täytyy kiivetä ruokalasta luokkiin välittömästi lautasten tyhjettyä.

Lounas onkin aivan erilainen konsepti. Ruoka on yleisesti katsottuna maittavaa ja ravitsevaa. Mutta lounaalla tarjotaan täydellisyyden kulmakiviä. Äärimmilleen hiottuja luomuksia, maallisen makuelämyksen kirkkaita huippuja. Ruokalan voileivät putkahtelevat joka tunnilla ajatuksiin, tunkeutuvat sinne ja pysyvät, kunnes niitä todella saa käsiinsä.

Ah, täytteitä on kuin buffetravintolassa. Itsemääräämisoikeus. Pinta-alatiheyden rajoja rikotaan. Leipäviipaleelle täytyy ahtaa valtavasti tavaraa. Ja sulkea sitten koko komeus hellästi, mutta varmasti toisella siivulla. Prosessin viimeinen vaihe odottaa kolmiopaahdinten luona.

Ja makumatka nautinnolliseen vajaan kymmenen minuutin uudestisyntymisen elämykseen voi alkaa.

Vaan mitä vielä, koko viikon ruokalistan kiistaton kohokohta. Jälkiruoka, jota lähes koko kommuuni kärsimätömänä odottaa kieli poskella liehuen. Sunnuntain brunssilla on meille tarjolla jotain aivan synnillisen ihanaa.

Tämä hurmiollinen luomus kulkee nimellä

TOFFEE BONOFFI

Tämän sielunmessun minä haluan tuoda omaan kotiini.

Reseptin käsiin saaminen tulee olemaan haastavaa,

mutta minulla on vielä rapiat kaksi kuukautta aikaa.

EI

jos tuon tämän enkeliseremoniallisen reseptin

päädyn vain pilaamaan koko kulinaarisen mestariteoksen.

Tyydyn nauttimaan näistä kahdesta vuodesta tuon piiraanoloisen paratiisin seurassa.

Ottamaan kaiken ilon irti niistä verestävistä sunnuntaiaamun hetkistä.

Järjenvastaista

Eilen koin kummallisen tunteen, kun 23 yliopistoa Briteistä kerääntyivät koulun pihalle kertomaan itsestään. 23 pulpettia nurmikentän ympärillä. 23 pulpettia neliömäisessä muodostelmassa banderolleineen. Valmiina vakuuttamaan tulevaisuuttaan puntaroivat opiskelijat kurssisisällöllään.

Tulevaisuuttaan puntaroivat

                         Tuo kuvaus ei sopinut minuun (yliopisollisessa merkityksessä). Saimme sähköpostia koulun opinto-ohjaajan virkaa hoitavalta rouvalta viime viikolla. Ilmoitus siitä, että koulullemme on tarjottu ainutlaatuinen tilaisuus, 23 yliopistoa Britanniasta tulevat paikan päälle puhumaan meille kasvotusten. Korostus ja toisto keskittyivät lauseeseen tämä ei toistu ensi vuonna.

Eli vaikka nämä yliopistovisiitit ovat tarkoitettu lähinnä kakkosvuotisille, on tämä meille huikea tilaisuus luoda silmäys mahdollisuuksiin. Nettiselaaminen maistuu puulle, kun tietopaketit yliopistoista ovat niin yleisessä muodossa. 

Luin viestin ja hymähdin tyytyväisenä tämä ei ole minulle. Minä en puntaroi tulevaisuuttani. Kaikille mahdollisille uteliaille korville ennen lähtöäni totesin

"Suunnitelmissa on tulla takaisin Suomeen opiskelemaan kääntäjäksi tai biologiaa. Mutta kaikki ovet tulee tietysti pitää avoinna."

No, viimeisen lauseen sanoin lähinnä siksi, että se vain kuuluu sanoa. Muita ovia ei edes ollut avoinna.
Ei huoneessa ollut muita ovia.

Pihamaalle päädyin, koska meillä oli China Week -tuokio luentohuoneessa, aivan pihamaan vieressä. Täytimme viisumihakemukset ja saimme uudet, yksityiskohtaisemmat tietopaketit. Luentohuoneesta poikkesin toimistoon (josta löysin postia äidiltä, maittava yllätys) ja poistuin syli täynnä tavaraa.

Pihamaan poikki.

Kohti omaa huonetta.

Matka tyssäsi pihamaalle.

Unkarilaisen kielitoverini Laszlon kanssa pohdimme yhteen ääneen

jos kiertäisimme muutamat pulpetit, katsotaan mitä vaihtoehtoja maailma meille tarjoaa.

Tai no, melko pieni maailma tässä tapauksessa. Mitä vaihtoehtoja pieni, hassulla aksentilla varustettu saari keskellä Atlantin valtamerta meille tarjoaa?

Lukemattomia

Tein visiitin kolmen pöydän äärellä, enempää en olisi kestänyt kuulla. Pelkästään niiden kolmen jälkeen olo oli niin raskas, että piti istahtaa. Enkä viittaa nyt materiaaliin, jota kolme pöytää tarjosivat, vaikka painavaa sanaa olikin. Hetken siinä istuttiin, Suomi, Unkari, Italia ja Ranska (naispuolinen edustaja). Vuoden kokeneempi Ranska kertoi suunnitelmistaan yliopistoihin nähden. Unkari osallistui keskusteluun varoen, sillä ei halunnut asettaa tähtäimiä kahden vuoden päähän vielä liian tarkasti. Pellen roolin omaksunut Italia vitsaili hiljentyneen Suomen kustannuksella ja väänti vitsiä brittiläisestä pukurouvasta Royal Universityn suunnalta. (se näky oli kieltämättä huvittava, kuinka korkealla egon ja kansallisidentiteetin täytyy huojua, jos tulee istumaan huippukosteaan ilmastoon, auringonpaisteeseen kahdeksi tunniksi harmaassa jakkupuvussa)

Suomi oli hiljentynyt, koska oli tajunnut kuinka varma käsitys turvallisesta tulevaisuudesta oli hiljalleen menettämässä pohjaansa. Perustukset olivatkin homeessa ja maaperä yläjuoksun pehmentämää. Rakennustyö piti aloittaa uudelleen. Tällä kertaa järki sanoi, että maa-alue täytyi löytää muualta.

Järki?

Järki, aineellistumaton hahmo korvien välissä, silmien takana, irrallinen, mutta välttämätön osa persoonaa.

Järki on nyt kyseenalaistanut ajatukseni jatkosta, suunnitelmani.

Ja järki, tuo retoriikan mestari, taivuttelun kiistaton kuningas, on saanut minua vähitellen puolelleen. Vielä en ole kättä kanssaan lyönyt, mutta tyytyväisen itsevarmana Järki jo hymyillen nyökyttelee. Olen valmista lihaa.

Mitä kaunopuheita Järki on siis syöttäny korvaani?

Ei suuria.

Ei pitkiä litanioita.

Ei kiemuraisia lepertelyjä.

Ei voimasanoja.

Koska Järki ei niitä tarvitse.

Järki yksinkertaisesti kyseenalaisti kaiken toteamalla

Aiotko tyytyä niin helppoon ratkaisuun?

Tällä järki ei lyö lyttyyn Suomalaista yliopistoyhteisöä. Suomalaiset yliopistot ovat kilpailukykyisiä, ja minä ainakin osaan arvostaa niitä. Suomeen jatko-opintoja suorittamaan tuleminen ei ole läpihuutojuttu.

mutta

           jokin tuntuu hataralta. Suomessa minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa.

 Kääntäminen

ja kirjallisuus, kielitieteet

Nämä ovat edelleen houkuttelevia, maittavia porkkanoita. Varsinkin, kun tunnen itseni luontevammaksi ja luovemmaksi suomen kielen parissa. Rakastan kieltäni.

Mutta mitä Britannia minulle osoitti

Biologia

Kirjallisuus & luova kirjoittaminen (aivan yhtä lupaavaa myös englanniksi)

Draama, ja TV-opinnot

Journalismi

Kansainväliset suhteet (vain pieni korvienhöristys tässä)

Eilen minua ahdisti nämä uudet käytävät. Nyt visioni on kääntynyt ylösalaisin, käytävä hohtaa kirkkaana (luultavasti endorfiinipöllyistä johtuen)

Nyt näen tämän mahdollisuutena. Etuna. Helpottavana tekijänä.

Monet päätyvät tilanteeseen, jossa heillä ei toisen vuoden alkaessakaan ole mitään hajua, mihin papereita lähettää. Minä vältyn tuolta tilanteelta. Minä vältyn sen tuomalta ahdistukselta ja stressiltä.

Minulla on jo ensimmäisen vuoden alkaessa mahdollisuudet pääni sisällä. Olen selkeästi linjannut alat, joihin minulla on kiinnostusta. Ja mahdollisuuksia. Tämä karsii lukuisia yliopistoja. Nyt minä myös tiedän, pikemminkin minulla on aavistus, että voin harhautua kauas Suomen kurssilta. On hyvä tietää, että ulkomaat kiinnostavat minua jatko-opinnoissa sittenkin. Kun tiedän tämän jo nyt, osaan valmistautua siihen tulevan vuoden opiskelun kannalta.

Johan helpotti.

Ahdistus, ikävä puristus rinnassa, koko kehossa

  poissa.

Paennut.

Vaanii puiden takana,

iskee luultavasti heti, kun näkee tilaisuutensa.

Mutta minulla on keinoni pitää nuo tilaisuudet tästä edespäin alhaisena.

Neljä viikkoa ovat menneet viikossa.

Tämä tarkoittaa, että vuoden päästä valmistun.

Eräs kirkkaanoranssi porkkana, joka viittilöi Suomen suuntaan (jota Järki ei tietenkään tajunnut mainita) on hinta.

Kahden vuoden säästöt tuskin kattaisivat sisäänpääsymaksuakaan Britteihin. Ja britit ovat ärsyttävän nuukia stipendien ja apurahojensa suhteen. Niiden perään saa kuolata, jos pisteet hipovat neljääkymmentä.

Jenkit puolestaan ovat huiman avokätisiä. He jakelevat kyllä rahaa kansainvälisille opiskelijoille mielellään.

Jenkit eivät vain kuulu tällä hetkellä minun, eikä myöskään Järjen listalle. Puhutaan tilanteesta uudemman kerran sitten, kun Jenkit ovat käyneet pitämässä puheenvuoronsa.

On aika vetäytyä toisenlaisiin puuhiin.

Erästä suurta lappeenrantalaista nuorta miestä lainatakseni,

pitäkää itsenne miehinä!

Ps. kyllä, olen sovinisti.

Ahistaa

http://www.hs.fi/juttusarja/kiiskinen/artikkeli/Omantunnon+vapaudesta/1135260395624

Poimin tämän kolumnin ylös juuri nyt, koska juuri nyt luin sen. Se herätti mietteitä, mutta juuri nyt nuo mietteet vain odottavat vuoroaan odotushuoneen nahkasohvilla. Päivystävät sihteerit ovat karanneet rajan taakse elämänsä hukkaamisen pelossa. Vain yksi toimisto hoitaa asioita, puolittain.

Lukaiskaa läpi, palaan siihen myöhemmin.

Tai ainakin yritän, olen tainnut luvata asioita vähän silmät ummessa, heitellen kolikoita ympäri katua, kunnes lompakko on tyhjä.

Sanotaan spontaanisti viimeisten kahden päivän aikana tämä minuun iski.

Tunnistetaan ongelma: Päivät kuluvat täällä kaksinkertaisella nopeudella. Siitä hetkestä, kun jalkani kosketti Hong Kongin maaperää lentokentällä, on forward-namiska juuttunut pohjaan. Ja tämä on huolestuttavaa.

Oikeastaan vielä huolestuttavampaa on se, että minulla ei ole vielä raskaita työtaakkoja. Mutta silti on vaikeuksia saada asioita järjestykseen. Asiat lojuvat levällään. Kuvannoillisella lattialla on kasa rojua. Kerroksittain. Sitä ei noin vain järjestetä.

Hyvä on, tunnistetaan ongelma uudestaan, nyt rationaalisemmin ajateltuna.

minä


Tekemistä täällä riittäisi koko ajan. Tärkeää tekemistä. Kehittävää tekemistä. Kyse ei ole valinnan vaikeudesta. Kyse on siitä, että on helpompi valita jotain, millä ei ole minkäänlaista arvoa tärkeysjärjestyksessä. Kyse on itsekurin alhaisista lukemista.

Ja itse asiassa, kirjoittaessani tätä tajuan sen yhä selkeämmin. Pienenpieni jyske, joka korvieni välissä on muutaman viimeisen päivän ajan takonut, yltyy, yltyy, yltyy, vasarasta lekaksi, moukariksi, yhdeksi ainoaksi räjähdykseksi

 joka jättää jälkeensä savun verhoaman hiljaisuuden. Autiomaan.

Tällaisella linjalla on ollut kevyttä mennä kolme viikkoa. En edes ole huomannut. Kolme viikkoa? Ei ole tarvinnut ajatella. Päivät juoksevat itsestään. Minun on vaikea pysyä kyydissä.

Johdannaisongelma: näin on kevyttä myös jatkaa. Ja jos en ravistele pölyä hartioiltani nyt, kerään sitä seuraavat kaksi vuotta.

Ja se ei saa minua ansaitsemaan tätä stipendiä. Se ei saa minua ansaitsemaan arvostusta itseltäni.

Jos minä otan edellä virnistelevän ajan kiinni nyt, ja pidän sen kurissa, saan tulevaisuudelta irti huomattavasti enemmän.

Eräs listani asioista on kirjoittaminen. Minulla alkaa olla kanavia teksteille niin paljon, etten pysy enää luvussa. Mitä pitäisi kirjoittaa ja minne.

Koko elämä täällä on järjestelykysymys.

Ja olen ehkä hieman masentunut, koska kirjoitin aivan saatanan tylsän tekstin.

Enkä aio jatkaa sitä enää pidemmälle.