Poimin tämän kolumnin ylös juuri nyt, koska juuri nyt luin sen. Se herätti mietteitä, mutta juuri nyt nuo mietteet vain odottavat vuoroaan odotushuoneen nahkasohvilla. Päivystävät sihteerit ovat karanneet rajan taakse elämänsä hukkaamisen pelossa. Vain yksi toimisto hoitaa asioita, puolittain.
Lukaiskaa läpi, palaan siihen myöhemmin.
Tai ainakin yritän, olen tainnut luvata asioita vähän silmät ummessa, heitellen kolikoita ympäri katua, kunnes lompakko on tyhjä.
Sanotaan spontaanisti viimeisten kahden päivän aikana tämä minuun iski.
Tunnistetaan ongelma: Päivät kuluvat täällä kaksinkertaisella nopeudella. Siitä hetkestä, kun jalkani kosketti Hong Kongin maaperää lentokentällä, on forward-namiska juuttunut pohjaan. Ja tämä on huolestuttavaa.
Oikeastaan vielä huolestuttavampaa on se, että minulla ei ole vielä raskaita työtaakkoja. Mutta silti on vaikeuksia saada asioita järjestykseen. Asiat lojuvat levällään. Kuvannoillisella lattialla on kasa rojua. Kerroksittain. Sitä ei noin vain järjestetä.
Hyvä on, tunnistetaan ongelma uudestaan, nyt rationaalisemmin ajateltuna.
minä
Tekemistä täällä riittäisi koko ajan. Tärkeää tekemistä. Kehittävää tekemistä. Kyse ei ole valinnan vaikeudesta. Kyse on siitä, että on helpompi valita jotain, millä ei ole minkäänlaista arvoa tärkeysjärjestyksessä. Kyse on itsekurin alhaisista lukemista.
Ja itse asiassa, kirjoittaessani tätä tajuan sen yhä selkeämmin. Pienenpieni jyske, joka korvieni välissä on muutaman viimeisen päivän ajan takonut, yltyy, yltyy, yltyy, vasarasta lekaksi, moukariksi, yhdeksi ainoaksi räjähdykseksi
joka jättää jälkeensä savun verhoaman hiljaisuuden. Autiomaan.
Tällaisella linjalla on ollut kevyttä mennä kolme viikkoa. En edes ole huomannut. Kolme viikkoa? Ei ole tarvinnut ajatella. Päivät juoksevat itsestään. Minun on vaikea pysyä kyydissä.
Johdannaisongelma: näin on kevyttä myös jatkaa. Ja jos en ravistele pölyä hartioiltani nyt, kerään sitä seuraavat kaksi vuotta.
Ja se ei saa minua ansaitsemaan tätä stipendiä. Se ei saa minua ansaitsemaan arvostusta itseltäni.
Jos minä otan edellä virnistelevän ajan kiinni nyt, ja pidän sen kurissa, saan tulevaisuudelta irti huomattavasti enemmän.
Eräs listani asioista on kirjoittaminen. Minulla alkaa olla kanavia teksteille niin paljon, etten pysy enää luvussa. Mitä pitäisi kirjoittaa ja minne.
Koko elämä täällä on järjestelykysymys.
Ja olen ehkä hieman masentunut, koska kirjoitin aivan saatanan tylsän tekstin.
Enkä aio jatkaa sitä enää pidemmälle.
No ei ollu tylsä!
VastaaPoistaMutta ootko kysyny itseltäsi keretaakaan että "mitä kaikkea oikeasti on tehtävä?" ja sen jälkeen "onko niitä oikeasti pakko tehdä?" karsi välttämättömät taakat pois. Jos siellä on selvinnyt monia muita ihmisiä, niin kyllä selviät sinäkin. Siitä mie oon ihan varma. Äläkä tiputa tuota kommenttia lokeroon "nämä odotukset johtuu taas aiemmasta menestyksestäni kuten koularvosanat". Siulla menee maks. 2 kk sopeutua tarpeeks siihen kulttuuriin ja erityisesti ilmastoon. Kyllä se siitä helpottaa :)