Aivosolmuja

08.09.2010 klo. 1:16 , 19:43

Kenties vaikein, hankalin asia käsittää näillä alkuhetkillä. Tämä ei ole mikään pienimuotoinen leiri, vaikka todella tuntuu siltä. Asia ei ole niin, että viettäisin ympäröivien ihmisten seurassa viikonlopun tai viikon. Nämä ihmiset ovat osa elämääni seuraavat kaksi vuotta, ja osa vielä senkin jälkeen.

Kenties vaikeinta käsittää. Pian näistä ihmisistä tulee osa arkeani. Pian tämä koulu on arkeni. Ensimmäinen viikko on tiukka, aikataulutettu kaaos. Kaikki tavarat ovat levällään lattialla, eikä oikein tiedä mistä aloittaa (se oli vertauskuva, huoneeni on järjestyksessä). Ensimmäisinä päivinä vapaa-aika on arvokasta. Sitä ei juuri ole sen todellisessa merkityksessä. Täytyy venyä lähes äärimmäisyyksiin, olla ameeba. Silloin tällöin meidän sallitaan hengähtävän. Väliaikasuihkut ovat parasta, mitä tiedän juuri nyt.

Se oli vale.

Parasta, mitä tiedän juuri nyt, ovat ihmiset. Ystävät. Tämä ympäristö. Erilaisten ajatusten yhtyminen samankaltaiseksi kimpuksi. Mutta väliaikasuihkut ovat toki ihana osa tätä kokonaisuutta.

Viikon rankimmat, toisaalta myös maittavimmat osuudet ovat vasta edessä. Vaellus, kulttuuri-ilta, Quan Cai -valinnat ja listaa alaspäin niin edelleen.

Huijasin hieman tuossa aiemmin. Vapaa-ajasta. Se oli kirjoitettu viime yönä. Juuri nyt istun koulurakennuksen oppilaiden taukotilassa. Seurassani mahtava huonetoverini Sadnam, pitkänhuiskea hulvaton mies Espanjasta Guillermo, sekä tietysti maaninen italialainen Lorenzo. Tämä ilta sattui olemaan huojentava poikkeus oman tutorryhmäni osalta. Koska vietimme illaksi suunnitellun yhteisen ajan jo päivemmällä lounaan muodossa, saimme illan viimeisimmät kolme tuntia vapaaksi. Tämä on tarpeen.

Tiedättekö, väsymyksen todella huomaa vasta jälkeenpäin. Kun kaikki toiminta on jo ohi. No, onhan tämä aika ilmiselvää. Muisto kesän ensimmäiseltä rippileiriltä, leiri oli uuvuttava sekä fyysisestä että henkisesti. Olimme isosten kanssa täydessä vauhdissa jatkuvasti. Hengähdimme viikon aikana muutaman kerran, pakosta. Mutta itse en osoittanut merkkejä luhistumisesta minään päivänä. En tuntenut tarvetta luhistumiselle. Mutta voi, leirin loputtua samana iltana kello kuusi, olin nukahtaa pystyyn. Tuolloista väsymystä en ole vielä kokenut koskaan.

Nyt kun makaan tällä mukavalla sohvalla tunnelmallisessa valaistuksessa jalat raukeina, tiedän mitä aito väsymys on jälleen. Testasimme koulun kuntosalin, melko laiskasti tosin. Tulipahan tutustuttua. Poistuimme kampukselta tänään jälleen hieman pidemmälle reissulle. Noutamaan HK Identity Cardeja, henkilöllisyystodistuksia siis, mutta HK:n vaatimassa muodossa. Pitkiä jonoja maahanmuuttotiskeillä, tympeitä virkailijoita, verisiä peukaloita (Lorenzo satutti itsensä uima-altaalla), mutta selvisimme kunnialla.

Uima-allas, sehän jäi mainitsematta. Aamupäivän pari tuntia käytimme koulun allasalueen kartoittamiseen. Paikkahan oli upea, mutta viilennyksen kannalta uima-allas ei tarjonnut mitään uutta. Vesi lähinnä teki oloa epämukavammaksi. Lämmintä. Paloin myös hieman olkapäistä ja rinnasta. Kivaa kuitenkin oli. Komea allas, kalvetkaa kateudesta.

Täytyy käsittää, että jo ensi viikolla olen koulunkävijä. Arki vakiintuu. Minulla on aikaa itselleni, tietenkin vain hyppysellinen. Eniten minua huolestuttaa kirjoittamisen rooli.

Vielä ei ole vaikeuksia yksityisyyden puolella. Huoneen jakaminen kolmen muun kanssa tuntuu hienolta. Tämä on kokemus, jota ei vielä voi sanoin tiivistää. Olen aina omannut ison huoneen itselleni. Nyt minulla on vain oma pikkuinen nurkka. Oikeastaan nurkan sisustaminen ja järjestäminen miellyttää enemmän kuin kokonaisen huoneen. Viehätyksen taso on korkeammalla. Kotiseudun merkitys korostuu näin huomattavalla tavalla. Neljän nurkan luoma kontrasti kutittelee mieltä.

Se vaikein asia käsittää. Tämä ei ole vain muutaman päivän hektinen kokemus. Tämä on elämäntapa. Olen uudessa arjessa. Minulla ei ole kiire juosta ihmisten keskellä esittelemässä itseäni. 

Minulla ei vielä ole kiire mihinkään.