Prologi

03.09.2010

Perjantai

Helsinki-Vantaa

Kello näyttää 8:44. Taivas on kauttaaltaan harmaa. Nousevat koneet katoavat sen nieluun. Pienet vesipisarat ovat valloittaneet lentokentän ikkunat. Sataa. On satanut koko yön. Tämän tiedän, koska olin valveilla. Kuuntelemassa. Puoli yhdeltä kävin sänkyyn. Ja miksi? Jotta voisin kieriskellä holtittomasti. Hiosti. Laskin tunteja. Minuutteja. Sekunteja. Väsymys kuitenkin vei voiton. Todellisuus hämärtyi, mutta vain noin tunniksi.

Puoli kolme. Oli aika nousta, suihkutella, tarkistaa vielä laukut ja sulkea vetoketjut. Sateeseen, autoon ja tien päälle. Meinasin unohtaa syödä kokonaan. Kahvin jätin väliin unen toivossa. Ei auta. En edes nuokkunut. Kuninkaantiellä sorruin ja hörpin kupposen. Piristi. Ankeasta ulkoilmasta huolimatta.

Nyt istun tässä. Näen ikkunasta koneen, johon pian astun. Toukokuussa kesä tuntui pitkältä. Kesä oli lyhyt. Vielä en ole määränpäässä, johon pääsyä olen odottanut kuukausia. Matka on kuitenkin alkanut. Sen tuntee perhosista. Matka, joka toisaalta alkoi jo helmikuussa, kun postivirkailija löi hakukirjeeseeni leiman.

Vielä en ole kokenut matkustaja. Viime hetken sähläykset lentokentällä painorajan kurissa pitämiseksi ehkä kuuluivat asiaan. Kokemuksesta oppii.

Ihmisiä valuu sisään. Ehkä minunkin pitäisi. Kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua tuon koneen moottorit käynnistyvät ja kuljettavat minut Pariisiin.

...

Lennämme Tukholman yllä. Kaiken täytyy olla niin matkustajaystävällistä. Joka toisen penkkirivin edessä on näyttöpääte, joka pitää turistiluokkalaisenkin kartalla. Lentoreittimme maailmankartalla päivittyy joka kymmenes sekunti. Väliaikatietoja annetaan myös jäljellä olevasta ajasta, matkasta, korkeudesta sekä ulkoilman lämpötilasta. Nousuakin saattoi seurata keulaan kiinnitetyn kameran kautta.

Nousu sujui ongelmitta. Sekä yleisesti, että henkilökohtaisella tasolla. En panikoinut, hyperventiloinut tai saanut ahdistuskohtausta. Taisin hymyilläkin aivan vilpittömästi. En ole kokenut lentäjä. Parin vuoden takaiselta Italian reissulta muistan kuinka puristin kädensijoja, purin hammasta ja hengitin syvään. Kaiketi sieltä oli jäänyt hämärä muistikuva, ettei se niin kamalaa ole. Ja saahan tähän jo pikkuhiljaa tottua. Alun tunnelmat ovat: minut on luotu tähän. Jos minulle vain ojennettaisiin laskuvarjo, ei minua pidättelisi mikään.

Lintuperspektiivi avaa täysin uusia näkökulmia, mietteitä. Se vääristää mittakaavat, etäisyydet, universumin ja olemassaolon. Yksinäinen mökki keskellä jättiläisen jalanjäljen muotoista peltoa. Mikä on tämän tönön merkitys? Voisin katsella tästä pienestä ikkunasta ulos iäisyyden ja antaa ajatusten harhailla jossain kymmenen kilometriä alempana. Tuskin malttaisin.

...

Pariisin mannut ovat valtava tilkkutäkki. Eiffel-tornia en bongannut. Tällä matkalla vieressäni istui sivistyneen oloinen ranskalaismies. Nuori. Muutamina tylsinä hetkinä ajattelin suoltaa hänelle jotain kolmen kurssin oppimäärälläni. Jätin vähiin.

Olin kuullut pelottavia huhuja siitä, kuinka suuri Pariisin CDG-kenttä on. Todellisuudessa se on vieläkin suurempi. Kentän lentoradat ovat kuin pienikokoinen moottoritie kaupungin ulkopuolella liittymineen. Kone harhaili varmasti kilometrejä ennen kuin ajoi varsinaisen terminaalihallin pihaan.

Seurasin sokeana opasteita. Kuljin massan imussa. En ehtinyt ajatella En uskaltanut. Vessassa oli pakko käydä, ja senkin hoidin tehokkaasti kuin kone. Jos olisin liikaa ajatellut, en olisi osannut tehdä toimiani oikein. Vessatkin olivat jostain toisesta ulottuvuudesta.

Oikean lähtöportin löysin jokseenkin vaivattomasti. Muutaman ahtaan terminaalibussituksen ja karkean kielisuihkun jälkeen tosin. Vieressä vinosilmäpari (anteeksi asiattomuuteni) suoltaa kiinaa, toiselta puolelta ranskaa ja jostain etäältä brittiaksentin sävyttämää englantia. Tunsin oloni epämukavan yksinäiseksi, joten päätin kokeilla, sattuisiko linjurissa olemaan yhtään oman maan mansikkaa. Kaivoin puhelimen taskusta ja vastasin kuvitteelliseen puheluun kovaan ääneen. Aloin jaaritella niitä näitä kuin luurissa kuulumisia kyselisi parhainkin sukulainen. Taisi seurue olla solkenaan vain mustikoita. Vastakaikua ei kuulunut, ei veljellistä kädennostoa kaukaa bussin perältä. Tai sitten suomalainen simpukkaefekti toteutui jälleen luonnossa.

Löydettyäni oikean portin sallin itselleni helpotuksen huokauksen. Kaaduin suurelle nojatuolille, joka nielaisikin syvemmälle kuin oletin. Verensokerit romahduspisteessä. Minun oli pakko saada jotain. Hinnasta riippumatta. Kolmen euron kokis sekä vajaan viiden euron sämpylä tai patonki, joka osoittautuikin hintansa veroiseksi.

Tuntui hyvältä jälleen, mutta pirun ranskalaiset! Lähtöportin blondi naikkonen tervehti minua ystävällisesti, lämpimään äänensävyyn ranskaksi ja kysyi kenties jotain. Tervehdyksestä seuraavat minulta meni ohi, joten tyydyin toteamaan englanniksi, että ei, en puhu ranskaa pardon mua. Hymy hyytyi ja nainen ojensi passin takaisin. Eikä edes toivotusta matkalle.

Kone hyristi liikkeelle lähes tunnin alkuperäisestä ajasta, mutta perille saavumme kuitenkin vain kaksikymmentä minuuttia jäljessä. Kun kone lopulta nousi, aloin tehdä oloani mukavaksi. Tunteet sekä ajatukset olivat ristiriitaisia. Minulla ei ollut kokemusta tällaisista megatuntilennoista. Olosuhteet näyttivät kutakuinkin suotuisilta. Oma näyttöpääte, muutama kelpo elokuva sekä verrattain ystävällinen henkilökunta, jolta sai huikata virvokkeita milloin tahansa. Olin valmis koitokseen.

Jälkeenpäin ajateltuna lento oli vallan mukava. Uuvuttava tosin. Ensimmäiset kolme tuntia olivat rasittavimmat. Yritin olla keskittymättä jäljellä olevaan matkaan, aikaan.  Vielä yhdeksän tuntia! Helpommaksi ajatustyötä ei tehnyt yhtään viereisen naishenkilön näyttö, joka tarjoili väliaikatietoja matkasta. Itsehillintä ei vain kyennyt pitämään silmiä poissa ruudusta. Minuutit tuntuivat tunneilta. Todella!

Olin todella huono elokuvien katselija. Katsoin Liisa ihmemaasta ensimmäiset neljäkymmentäviisi minuuttia. Kyllästyin, koska en kuullut kehnojen kuulokkeiden kautta puhetta juuri ollenkaan. Seuraavaksi oli vuorossa istuskelua, käsinojien rummuttelua sormenpäillä. Mediakeskuksesta löytyi yksi jakso sarjaa How I met your mother, viihdyttävät kaksikymmentä minuuttia. Hetkisen tämän jälkeen katsoin Shrek nelosen. Aina silloin tällöin yritin nukahtaa, musiikilla tai ilman. Koetin jopa kauneusunia, semmoista vanhojen rouvien pimennyslappua. Ei tulosta. Rasittavaa.

En ole varma, mitä todella tapahtui, mutta todellisuus jälleen vain simahti. Minä nukuin. Ja kun herätessäni vilkaisin kelloa, koin mukavan yllätyksen. Matkaa oli jäljellä enää vajaa tunti. Olin nukkunut reilu kolme tuntia yhtä menoa. Ei hullummin.

Ne olivat ehkä elämäni nopeimmat viisikymmentä minuuttia. En tehnyt muuta kuin istuin ja tuijottelin tyhjällä katseella kaukaisuuteen. Ennen kuin tajusinkaan, olimme laskeutuneet. Minä todella olin nyt Hong Kongin maaperällä. Virallisesti.

Pian nousisin tästä koneesta. 

Pian löytäisin itseni lentokentän maahanmuuttovirkailijoiden tiskiltä.

 Pian he leimaisivat passini. 

Pian odottaisin matkalaukkuani karusellin äärellä.

 Pian astuisin portista ulos Arrivals Hall A:han 

Pian en käyttäisi pääasiallisesti kielenä mitään muuta kuin englantia.

Pian se alkaisi.

Kaikki tämä.