Kahden, kolmen ja neljän hengen yksittäisiä keskusteluja yhtenä kimppuna.
Sattumanvaraiset sanatkin katoavat lopulta, keskityn vain kynään ja käytännöllisimmän läksiäislahjan palkinnon vievään kovakantiseen kirjoitusvihkoon.
Kello on siis yhdeksän, check-in.
tupatarkastus
kutsukaa sitä miten haluatte.
Ihmisiä. Jonottamassa ilmoittamaan itsensä läsnäolevaksi. Minua ei juuri nyt kiinnosta. Ympäröivä huone on vain metelin täyttämä tila. Ei muuta.
Ensimmäisen viikon hurmasta ei laskeuduta rauhallisesti laskuvarjon saattelemana. Opettaja tönäisee takaapäin. Eika kukaan ojentanut varjoa
kukaan ei pukenut sitä selkään,
minä en pukenut sitä selkään.
Pilvikerroksia on kahdeksan, joka päivälle yksi. Korkeuksiin pääsi kepeästi, pilvi pilveltä, päivä päivältä. Rauhassa. Muiden matkassa, silti omin askelin. Näkymä korkealta, ylimmältä pilveltä on uskomaton. Takana on kuljettu matka, askelletut pilvet. Jokaista voi katsella hymyssä suin, mutta haikeana. Pilville ei voi enää palata, ne eivät kestä.
Eilen istuin ylimmällä pilvellä. Viikon matka alapuolellani. Alimmat pilvet näkyivät enää hämärästi. Olen kaukana siitä taivaasta, johon synnyin. Nämä pilvet olivat erilaisia, suurempia,
mutta hatarampia.
Ja tänä aamuna kello 7:00 musiikkisoittimeni rikkoi pilven rakenteen altani. Pudotus alkoi. Pilvikerrokset vain hajosivat, aina alimpaan saakka. Alhaalla maan tasalla minua olivat vastassa opettajien avoimet sylit. Syliin mahtui, mutta isku ei ollut pehmeä, sillä samoilla käsivarsilla vaikersi kymmenkunta muuta oppilasta.
Kouluni siis alkoi. Kolme viikkoa kotipuolen immeisistä jäljessä (hehe). Ensimmäisen viikon aikataulutetun kaaoksen luoma hurmos oli ohi, ennen kuin ehdin siitä kunnolla nauttiakaan.
Tämä oli kliseisesti sanottu. Kyllä minä siitä nautin, kahmin kaksin käsin ruokaa tarjottimilta, joita oli esillä joka suunnalla, joka pöydällä.
Ongelma: Jokaiselta tarjottimelta ei ehtinyt maistaa kuin kourallisen, maistiaisen, pintaraapaisun. Jos joku oli herkullista, sitä täytyi santsata. Tässä tapauksessa muille ei ollut aikaa. Jokin ruokalaji saattoi jopa jäädä väliin kokonaan.
Hupsista!
Taisin vahingossa tunnistaa ja sisäistää koko koulun kaksivuotisen asenteen.
Jopa ongelman, joka pätee koko elämään.
Olen kliseisellä tuulella.
Kaksi viimeistä päivää olen käyttänyt mielenkiintoisten CAS-aktiviteettien listaamiseen, yksityiskohtien kirjaamiseen, aikatauluihin syventymiseen, kaikkeen mikä projektiin liittyy. Koulu tarjoaa 86 aktiviteettia, kaikki ryhmät yhteensä (toverit Lappeenrannan IB:llä, huomatkaa).
Aikaa on ehkä kymmenelle, minä hirmunälkäinen saan sopimaan toivottavasti 14 aktiviteettia. Nämä ovat huonoja arvioita, lisää tietoa luvassa myöhemmin.
14, niin pieni osa kaikesta. Ja voisin kuvitella itseni lähes kaikkiin.
Miksi edes valitan tästä? Elämä on valintoja, ja kaikki muut kliseiset lauseet, mitä meille on koko murrosikä toistettu.
..
Jälleen kello kääntyi puoliyöhön. Itse asiassa olen hieman ajoissa. Viimeistelin kymmenisen minuuttia sitten CAS (tässä koulussa tunnetaan nimellä Quan Cai) valintani. Virallisesti valintoja tehdään neljä (Creativity, Action, Service ja tässä koulussa omansa Campus Service). Lisää saa ottaa, ja koulu rohkaisee tunkemaan viikon aikataulun täyteen toimintaa niin, että koulutyölle jäisi mahdollisimman vähäinen määrä aikaa, jotta opettajat saisivat mahdollisuuden nalkuttaa. Mutta ainoastaan neljästä kirjataan ylös toimintoja, ajatuksia ja saavutuksia, jotka lähetetään IB:n ylimpään toimistoelimeen (tai johonkin vastaavaan päätösvastuuhuoneeseen).
Ylimääräisiä olen minäkin ottamassa.
Paljon ylimääräisiä.
Niistäkin lisää joskus myöhemmin, kun varsinaiset valitut varmistuvat (rakastan alkusointuja).
Tajusin tänään, ettei koulun kahvilan KAHVISSA OLE KOFEIINIA !!
KOULUN KAHVILAN KAHVI ON KOFEIINITONTA
Epäilykset heräsivät ensimmäisellä tunnilla aamiaisen jälkeen. Tuo tunti oli siis varsinaisesti toinen tunti, ensimmäinen tunti on ennen aamiaista.
Asiaan
Piristymisen vaikutuksia ei näkynyt millään osa-alalla. Biologian opettaja (pienikokoinen nutturanainen) kertoi kurssin tavotteista, sisällöstä, johdatteli meitä aineeseen. Kuuntelin puolet hänen sanoistaan. Ei, halusin kyllä kuunnella, mutta en vain voinut. Olin tosiaan uneliaampi kuin ensimmäisellä tunnilla. Ja tämä tosiasia sai minut ärsyyntymään. Olisin vihastunut, jos en olisi nuokkunut ja aivan liian lähellä kuorsaamista.
Tarvitaan ainakin kuukausi.. KUUKAUSI, että totun tähän rytmiin. Että totun aamuihin ilman kofeiinia. Ja se ensimmäinen kuukausi on yhtä selviytymiskamppailua, tulitikkuja silmäluomien tukina, nipistyksiä, läpsyjä kasvoihin.
Piristyspiikki tapahtui ensimmäisellä teatteritunnilla.
Rakastan sitä ainetta jo nyt.
Siitäkin lisää myöhemmin.
I have my headphones on now, and it's time to get out of it all.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti