Viiveellä

pe / la 18.09.
2.14

Ensimmäiset viisi koulupäivää ovat ohi. Päättyneet. Takanapäin. Maton alle lakaistu. Yön pikkutunnit herättävät kysymyksiä, tuntemuksia. Päällimmäisenä väsymys.

Sosialisoinnin paine on kova, varsinkin näiden kahden viikon aikana. Yksinkertaisesti on vain vaikea käsittää kahden vuoden määräaikaa. Siksi nyt tuntuu, että täytyy uhrata kaikkensa elinikäisten ystävien vuoksi. Täytyy vakuuttaa heille, kuinka ulospäinsuuntaunut, loistava, ainutlaatuinen, rakastettava persoona olen. Kuinka viihdyn isommissa ryhmissä, sosiaalisissa tapahtumissa!

Samaan aikaan haluan myös olla ympyrän ulkopuolella. Tarkkailla. Pitää suuni supussa suurimman osan ajasta, olla poissa interaktiivisuudesta, mutta hyötyä silti. Imeä tietoa. Yksityisyyttä täällä saa vain suihkussa, rajoitetun ajan. Muualta sinut löydetään aina.

Perjantai, yön loppupuolella koottuja sirpaleita kuluneista päivistä jälleen. Perjantaina siis, koulun jälken tunkeuduin yhä syvemmälle kaupungin intensiivisempään puoleen. Matkasimme kaupunkijunalla kauas koulusta, kaupungin ihmiskeskittymiin (tai yhteen niistä). Aikomuksenamme irtaantua koulutyön sysäämästä valtavasta taakasta heti alkutekijöissään. Ja nauttia ruokaa japanilaiseen tapaan. Kaupunginosa nimeltään Mong Kok.

National Geographic sekä Madventuresin kuvamateriaali heräsivät erloon aivan käsieni tuntumissa.

Jaoimme Lacin kanssa samanlaisen tunteen.

Jäimmekin ryhmästä hieman jälkeen jakamaan sanoja, joita tämä tunne lastasi suuhun.

Ihmisiä

suojatiet

lisää ihmisiä

suojateillä

Jokaikisessä tienylityksessä liikennevalot.

Ihmisiä valtavana laumana.

Muistan liikennevalot keskustan Shellillä,

koulupäivinäkin valoissa seisoi ehkä

mitä

8 ihmistä.

Ja minusta se oli ahdistavaa

silloin

Nyt liikennevaloja kärsivällisenä tuijottaa 80 ihmistä. "and this is nothing" toteaa paikallinen. Kasvoni valahtavat kalpeaksi.

 ... kirjoitusvirheistä ja ajatushäiriöistä päätellen on aika sulkea silmät

             ...

la / su 19.09

2.56

Vuorokausi yläpuolella kyhnöttävästä tekstistä kulunut. Ajatushäiriöt eivät ole kadonneet, sillä kello on saman verran, on itse asiassa myöhempi!

Eilinen, vapaamuotoinen Extended Roomie Dinner oli mainio. Ruoka oli erinomaista, saa minut ajattelemaan suomalaista kotiruokaa kahdella tavalla. Toisaalta ikävöin äidin makaronilaatikkoa, toisaalta unohdan arjen perusruoan tämän huikean kattauksen edessä.

Ei me näitä syöty.

Kaikki sulassa sovussa kokoontuneet saman pöydän ääreen nauttimaan ensimmäistä ehtoollistaan (monista tulevista)

                              ruokaaaaaaa

rruouoOOO kaaaaa aa aa a a a aaaa a

r u o k a aaaa

Olen ollut ällistyttävän vikkelä oppilas syömäpuikkojen käytössä.

Tämä aasialaista kulttuuria mullistava, uusi tekniikka on loksauttanut paikallisten leukoja ammolleen ympäri kampusta.

Yleinen reaktio on

kuinka me emme tulleet ajatelleeksi

Ruoka oli sinfoniaorkesteri suun kuoromontussa. Seura oli täydellinen akustiikka, joka tuki orkesteria erinomaisesti. Tosin särki sydäntä katsoa ruokailun päättyessä kaikkia niitä tähteitä, joita jätimme jälkeemme. KUKA KÄSKI TILATA LIIKAA?? YLÄKANTTIIN??

                                                                      minä ...

Mutta söin myös muidenkin edestä, pakotin itseni siihen. Venyin jälleen äärimmäisiin suorituksiin muiden puolesta. Enkä silti tehnyt riittävästi.

Hyvä on, kerron lauantaista mahdollisesti huomenna. Nyt ajatukset alkavat kääntyä itseään vastaan. Minua vastaan.

miksi olen hereillä

miksi teet tämän itsellesi

Ehkä pääsen tästä vielä yli.