Eräs sivistynyt sielu tässä hei

Lukeminen on aina ollut intohimoni. Viime vuonna kirjojen ahmiminen jäi jostain syystä vähemmälle. Oikeastaan tasainen pudotus kuukausilukemistossa alkoi jo yhdeksännen luokan loppusuilla.

Viime vuonna luin kirjoja lähinnä pakon edessä. Tai aina kun kieltenopiskelu sitä vaati. Puulta se ei maistunut, vieläkin siitä siis nautin. Mutta kirjastossa ravaaminen oli satunnaista, jopa harvinaista. Oikeastaan tätä liikettä ei tapahtunut juuri ollenkaan tai se oli huomaamatonta.

En haluaisi syyttää lukio-opiskelua, kun taustatekijöinä hääri ihan muita muodottomia hahmoja. Mutta aina yhteiskunnassa jonkun täytyy kantaa vastuu. Harvoin tuomitun hartiat ovat siihen oikeutettuja.

Kesällä päätin muuttaa asiaa. Tein itselleni listan luettavaa kolmeksi kuukaudeksi.
No, aloite oli hyvä.
Loppujen lopuksi aikaa oli kolme viikkoa.
Listaa oli pienennettävä armottomalla kädellä.
Kolme elokuun viimeistä viikkoa osoittautuivat kuitenkin eräiksi maittavimmiksi ja opettavimmiksi hetkiksi, joita olen kokenut.

Kun ystävät tuttavat tekivät olonsa mukavaksi koulun penkeillä ympäri kaupunkia, satunnaisesti ympäri maata, minä käperryin kaupunginkirjaston kuplatuoliin. Seuranani pinollinen sieltä täältä noukittuja runokokoelmia, erinäisiä filosofisia teoksia sekä novelleja nimen perusteella valittuja.

Elin boheemin harson ympäröimänä. Omiin korviin ainakin kalskahtaa tekosivistyneeltä. Tutustuin antiin, johon aivot eivät aiemmin taipuneet.
Miten tämä tapahtui?
Koska vihdoin minulla oli aikaa.
Oikeasti aikaa.
Eikä tarjolla ollut tekosyitä jättää sitä tekemättä.
Eräänlaista opiskelua, mutta omilla ehdoilla. Maailmaa paperipinon kautta katsova taiteilija sisälläni verrytteli jäseniään. Nivelet rutisivat, mutta kolmannella viikolla fyysinen kunto oli keskivertoa parempi.
Omilla ehdoilla
Tämä sanapari vetoaa minuun eniten.

Jälleen opiskelen. Omat ehdot vain ovat pinon pohjimmaisena.

Visiitti kirjastoon paljasti lukuisia teoksia, jotka haluan ahmia sisälleni.
Mutta koulu ei anna siihen mahdollisuutta.
Jokaista yhtä vapaaehtoista opusta kohden koulu antaa kolme vaihtoehdotonta kovakantista.
Valinnanvaraa ei jää.
Pitää tyytyä sivistämään itseään koulun ehdoilla.
Ja tämä ero on huikea. Omilla ehdoilla, omalla ajalla kirjastossa vietti neljäkin tuntia yhtä kyytiä. Päivä päivältä.
Koulun ehdoilla, ajalla, joka ei tunnu omalta, sivistäminen on väkinäistä. Aivojen täytyy kyetä prosessoimaan vähintään kolmea teosta samaan aikaan. Eikä pelkästään lukemaan. Täytyy tehdä muistiinpanoja, huomioida pienimmätkin yksityiskohdat, mikä lintu laulaa Winstonin ja Julien kohdatessa?


En muista aikaa, jolloin minulla olisi ollut vain yksi kirja kourassa. Aina vähintään kahden sivujen välistä löytyy merkki. Usein tuo merkki vain jää toiseen, joskus myös molempiin. Nämä ovat häpeällisiä tilanteita, mutta niin minä luen.

Vaan enpä lue enää.

Siksi minun täytyy nytkin lopettaa tämä eriskummallinen vuodatus ja siirtyä katolle herrasmiehen elkein kirjoittavan George Orwellin ja hänen vainoharharomaaninsa kera.

Ja kun seuraavan kerran tässä istun, ei tuon opuksen välistä löydy minkäänlaista merkkipylvästä!

12.-13.10


Puolenyön ja yhden rajamailta


Kulutimme juuri kolme varttia huonetoveri Bengalin kanssa pöytälaatikkoni lukon murtamisyrityksiin. Selasimme lukemattomat Youtuben oppitunnit peruslukoista ja opimme tekniikan kynsisaksilla, paperiliittimellä, ja vielä jollain epämääräisellä metallisella esineellä. Lopulta, kiehuvalla itsevarmuudella hyökkäsimme lukon kimppuun.

Nyt sisällä kiehuu turhautumisen vesimassat. Miehistö äyskäröi, mutta laiva uppoaa.
Koko yö luhistui kasaan, koske tuon kirotun avaimen piti kadota.
Eikä itsehillintäni sallinut jättää lukkoa rauhaan.
Osatekijänä myös tieto siitä, että herätys pärähtää laatikossa soimaan yli tuntia varsinaista ylösnousemuksen koittoa aikaisemmin.
Ja torkku joka kolmas minuutti.
Hermot kappaleina jo nyt.

Videossa se näytti niin helpolta.
Ihan varmasti toisimme saman liikesarjan.
Yhä uudelleen.
Lopputuloksena koskematon lukko, vääntyneet kynsisakset sekä muutama teurastettu paperiliitin.

Otsasuonien rauhoittava tykytys lopulta tuuditti uneen ja huolet huomisesta hupenivat.
Nämäkö ovat niitä korvaamattomia hetkiä, joista monet hehkuttivat?
Unohtumattomia tuokioita, joita nostalgisen mielivallan kourissa joskus kaiholla muistelee.
Aivan varmasti.

Loppujen lopuksi aina naurattaa.

Sitä paitsi, ei se kännykkä vinkunut aamutuimaan kuin kaksi kertaa. Tai kahteen kertaan minä heräsin noin kymmeneksi sekunniksi. Siellä se laatikossa tanssahteli yssikseen. Sammunut iPod seuranaan. Ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaisuudesta.

Ja kuinka se olisi voinutkaan pilata kyseisen aamun?
Olihan kyseessä kuitenkin alkava International Suit-Up Day
johon me koulun kanssa lahjoitimme aika läjän komeita pukumiehiä ja satunnaisia naisedustajiakin.






                                Bongaa hattu


Kyse on siis keskiviikosta ja sitä edeltävän yön kommelluksista.

Pukupäivä huipentui kahden tutorryhmän fuusioon ja tästä rannalle. Eikä mille tahansa rannalle, vaan lähes aidolle saarelle, jolle matkasimme kymmenen minuutin lautalla. Suolaveden tuoksu nuuskuttimen käytävissä, suolaisen meren tuntu kasvoilla sekä hiuksissa.

Rantagrillailut, toiset tutorryhmät vaivautuvat keilaamaan, me vietämme iltaa rannalla, joka osoittautui kokonaan omaksemme.
Kyllä, meri oli lämmintä.
Kyllä, rakensimme hiekkalinnan.
Kyllä, loikoilin auringon paahteessa ja lähes paloin jälleen.
Kyllä, vietimme laatuaikaa jutustellen ja vitsaillen.
Illan päättyessä meri huuhtoi rantakallioita, tarkkailimme rantavesistöä hohtavan planktonin toivossa.
Ilta viileni vikkelään, mutta tunnelmä säilyi.

Mutta talvihan se lähestyy uskomatonta vauhtia.

Elokuva-arkku avautuu

Kirjanpito


Seison maantien keskikaistalla repaleisessa vaatetuksessa. Paljain jaloin ihan vain siksi kun kengät eivät sopisi kuvaan. Varovainen askel eteenpäin. Epävarma horjahdus taakse. Autot sujahtelevat ohi molemmin puolin. Silmä ei pysy perässä. Silmä pysyy horisontissa. Valovanan vuolas virta soljuu ohitseni. Torvet huutavat pitkään. Henkitorvi vastaa. Ruokatorvi pelästyy.

En kulje repaleisessa vaatetuksessa, tosin paljain jaloin. Kengät hiostavat, eikä aikaa niiden jalkaan ahtamiseen hiljaittain löydy. Reinot sujahtavat kyllä liiankin helposti. Ulkoilma kohtelee niitä kaltoin.

Maantien kapea keskikaista. Autot ovat päiviä, jotka sujahtelevat ohitseni. Nestemäistä valovirtaa, josta ei saa kiinni. Ote ei pidä, en taida kurottaa.

Elokuvia

    Mukava, kodikas viikonloppu. Poistuin kampukselta ainoastaan kaksi kertaa, lauantaiaamuna lounaalle sekä lauantai-iltana viihteelle. Perjantaina sivistin itseäni kahdella laadukkaalla elokuvalla, joista toisen tosin nähneenä. Perinteisessä, jokaperjantaisessa elokuvaillassa katsoimme Pan's Labyritnthin 
Laatufantasiaa Espanjasta. Tai ei täyttä fantasiaa, osittain fantasiaa, suurimmalta osin sotaelokuva sisällissodan kiroista. Komea draama, muutamia silmiä hiveleviä kohtauksia. Vakavalla kädellä ohjattu, loppu hieman lyssähti. Joskin tyttö nyt olikin kieroutunut mieleltään alusta loppuun. 





Kauneutta tihkuva elokuva.

   Samaan syssyyn katsoimme, joskin hieman pienemmällä omalla porukallamme Fargon, loistelias tuotos tämäkin. Ensimmäinen pätkähän kurotti lähes puoleen yöhön. Tämän jälkeen meillä oli pieniä ongelmia banaanileipien kanssa. Niiden piti olla tarjottimella leffaillan loputtua, jotta leffayö voisi alkaa. No, kanadalainen toverini juoksi banaanileipien perään, kesti muutamaa kymmentä minuuttia. Mies palasi tyhjin käsin.
    Aikaa täytyi tuhlata vielä teknistenkin vikojen vuoksi. Tarvitsimme paikallisen tietokoneen paikallista levyä varten. Kaikenlaista. No, viisarit puoli yhden asennossa, silmät sykkyrällä sohvalla löhöten jutustellen viisaita. Tuntui se hyvältä tämäkin. Lopulta leffa itse pääsi alkamaan.



mikä on tuo numero oikeassa alakulmassa hyi.


Petiin meno hieman viivästyi kahden elävän kuvan sekä jälkijutustelujen vuoksi. Viikonlopun viehätys löytyy aamukolmen rupattelutuokiosta oleskeluhuoneessa, tai vielä parempaa, katolla. Ja kun herätyskello soi vain pari tuntia arkea myöhempänä, on vakituinen unirytmi taattu.

Lauantaiaamuna siis kampesin sängystä puoli kymmenen aikoihin, kuuden tunnin horrostila takana, vain todetakseni, ettei Dragon Dance -tiimi kokoonnukaan. Nielin häpeällisen inhon tunteen ja vietin kahdenkeskistä aikaa ystäväni lentopallon kanssa, kun muut vasta laahustivat aamusuihkuunsa.

Lauantaille, miksei koko viikonlopullekin voi nimetä teeman. Teennäinen opiskelu.

ja ne leffat.

Minun täytyy käydä maantiedon esitelmän kimppuun.

Härkää sarvista.

Niskasta kiinni.

Potkuja takamukseen.

Armotta.

Säälittä.

Säälittävä, en käytännössä tehnyt mitään.

Teennäinen opiskelu sointuu koko kuluneen kuukauden käytökseen.

Vielä tästä noustaan, minulla on lyömätön taktiikka huippuarvosanojen saalistamiseksi.

Ennen kuin käytännön toteutus alkaa, voin keskittyä muihin kiintopisteisiin elämän horisontissa.

Lauantain puolenyön elokuva kantoi nimeä Kellopeli Appelsiini. Mahdollinen kirjoitusasu myös ilman välilyöntiä. Lainasin levyn kuvaamataidon opettajalta, joka on myös CAS Creativity-aktiviteettini valvoja.

Mitä luovaa me hänen kanssaan teemme?

Katsomme elokuvia, jotka tavalla tai toisella voidaan luokitella taiteeksi.

Useimmiten suurelle yleisölle tuntemattomia, massavirran välttäjiä.

Kokeilevia, abstraktia, häiritseviä tuotoksia.

Katsomme niitä naposteltavien kera.

Ja keskustelemme kustakin elokuvasta jälkeenpäin tuottoisasti.

Joka torstai.

Ei valittamista.

Kellopeli Appelsiini kuuluu elokuvalistaan, ja sen minä päätin esitellä (niin kunkin meistä täytyy aina esitellä viikon elokuva muulle ryhmälle ennen katsomista).

Ja kutsuin pienen porukan seuraamaan sitä kanssani.

Nerokas

                                                                                                           Loistelias

                                               Kiero

                                                                               Mielivaltainen

                             Koukuttava

Joka tapauksessa, myös tämäkin yö venyi nauhamaisesti kolmeen. Seura tekee kaltaisekseen. En kuitenkaan ole aivan vietävissä, tahdoton narunukke. En ollut viimeinen, joka petiin lähti, jätin huoneeseen keskenään vielä kolme muuta toveria.

Sunnuntai sukelsi toisesta korvasta sisään valuen toiselta puolelta ulos. Toffee Bonoffi -piiraan synfoninen makukonsertto hivelee suuta tosin vieläkin.

Ensi jaksossa kuulemme lihasryhmistä ja aktiivisuuden kiroista ja saloista.

Ja vuoresta, joka Nepalissa seisoo ja odottaa.

Nyt on aika harjoitella repliikkejä.

Yhteys katkaistiin ..

Ravitsemusoppaan sisällysluettelo

Kolmen ruisleipäviipaleen päälle kinkkua tai vastaavaa lihaleikkelettä. Salaattia löytyy aina runsaasti. Raikasta tuoresalaattia, jonka juustosiivut musertavat alleen. Sokerilla huurrutettua kaurapuuroa tai kulhollinen Pirkan ei-niin-terveysvaikutteista mysliä hedelmäpommilla höystettynä. Kaksi lasillista kylmää Valion aistillista maitoa. Hedelmä saatavuuden mukaan. Appelsiini on aamujen suosikki. Ja kaiken tämän ohella pieni, keuhkovaivainen Braun köhii ja yskii kuumeisena. Puolitoista isoa kupillista taikapavuista uutettua tunteiden ja tuoksujen juomaa. Ja pöydälle levitettynä päivän paikallislehti ja hilpeät valituspalstat.

Sydäntä ja sielua raastaa ajatella aikaa, jolloin tämä oli joka aamuinen nautinnon hetkeni. Torstaina tasan viisi viikkoa täyttyy viimeisestä tällaisesta aamustani. Ja eilen täyttyi kuukausi siitä ensimmäisestä aamusta, jolloin tutustutin mahani uudelle kumppanille, LPC:n vakiaamiaiselle. Ensivaikutelma ei ollut vakuuttava, mahani kuiski minulle tämän selän takana, kuinka ei luota tähän lurjukseen ollenkaan. Nyt, kuukauden jälkeen hän todella ymmärtää vihaavansa tätä, mutta kyseessä on tilanne, jossa toisen läsnäoloa täytyy vain kestää.

Mitä mahani siis katsookaan nenänvarttaan pitkin? Leipäyhteisössä ei suosita etnistä vähemmistöä, valkea kommuuni dominoi ja muutama kullanruskea latino mahtuu sekaan. Leivän päälle tarjotaan voita, hilloa ja maapähkinävoita. Missä leikkeleet? No, pekoni on kuivaa kierrätyslihaa. Missä tuoreenraikkaat vihannekset? Banaaneja tarjotaan joka toinen aamu. Omeletit, munakkaat ja munakokkelit on tehty munankorvikkeista. Ketsuppi peittää jauhoisen sivumaun. Maito on lämmintä ja järkyttävä sivumaku jää laahaamaan poskien sisäpinnoille.

Tiedättehän, kun tarjolla on vain vähemmän miellyttäviä vaihtoehtoja, aistit venyvät äärimmäisiin suoritukseen. On valmistettava jotain herkullista tarjolla olevista aineksista.

Kuten,

Corn Flakesit maustamattomalla jugurtilla, muutamalla siirappijuovalla kuorrutettuna. Samoin letut ja räiskäleet samaisella jugurtilla ja siirapilla päällystettynä ovat erityistä mielihyvää. Aamiaisella tarjoillaan myös raikasta appelsiini-, paikoin myös ananasmehua. Vaikka ruisleipää Poronkadun jääkaapin täytteillä ei mistään saakaan, näistäkin leipäsiivuista saa muutamalla tempulla loihdittua herkullisia yllätyksiä. Avainasemassa ovat maapähkinävoi sekä kolmiopaahtimet. Ravitsemustasoa ei tavoiteta samalla tavoin, mutta kyllä maha täyteen kukkuroituu. Sen huomaa portaista, jotka täytyy kiivetä ruokalasta luokkiin välittömästi lautasten tyhjettyä.

Lounas onkin aivan erilainen konsepti. Ruoka on yleisesti katsottuna maittavaa ja ravitsevaa. Mutta lounaalla tarjotaan täydellisyyden kulmakiviä. Äärimmilleen hiottuja luomuksia, maallisen makuelämyksen kirkkaita huippuja. Ruokalan voileivät putkahtelevat joka tunnilla ajatuksiin, tunkeutuvat sinne ja pysyvät, kunnes niitä todella saa käsiinsä.

Ah, täytteitä on kuin buffetravintolassa. Itsemääräämisoikeus. Pinta-alatiheyden rajoja rikotaan. Leipäviipaleelle täytyy ahtaa valtavasti tavaraa. Ja sulkea sitten koko komeus hellästi, mutta varmasti toisella siivulla. Prosessin viimeinen vaihe odottaa kolmiopaahdinten luona.

Ja makumatka nautinnolliseen vajaan kymmenen minuutin uudestisyntymisen elämykseen voi alkaa.

Vaan mitä vielä, koko viikon ruokalistan kiistaton kohokohta. Jälkiruoka, jota lähes koko kommuuni kärsimätömänä odottaa kieli poskella liehuen. Sunnuntain brunssilla on meille tarjolla jotain aivan synnillisen ihanaa.

Tämä hurmiollinen luomus kulkee nimellä

TOFFEE BONOFFI

Tämän sielunmessun minä haluan tuoda omaan kotiini.

Reseptin käsiin saaminen tulee olemaan haastavaa,

mutta minulla on vielä rapiat kaksi kuukautta aikaa.

EI

jos tuon tämän enkeliseremoniallisen reseptin

päädyn vain pilaamaan koko kulinaarisen mestariteoksen.

Tyydyn nauttimaan näistä kahdesta vuodesta tuon piiraanoloisen paratiisin seurassa.

Ottamaan kaiken ilon irti niistä verestävistä sunnuntaiaamun hetkistä.

Järjenvastaista

Eilen koin kummallisen tunteen, kun 23 yliopistoa Briteistä kerääntyivät koulun pihalle kertomaan itsestään. 23 pulpettia nurmikentän ympärillä. 23 pulpettia neliömäisessä muodostelmassa banderolleineen. Valmiina vakuuttamaan tulevaisuuttaan puntaroivat opiskelijat kurssisisällöllään.

Tulevaisuuttaan puntaroivat

                         Tuo kuvaus ei sopinut minuun (yliopisollisessa merkityksessä). Saimme sähköpostia koulun opinto-ohjaajan virkaa hoitavalta rouvalta viime viikolla. Ilmoitus siitä, että koulullemme on tarjottu ainutlaatuinen tilaisuus, 23 yliopistoa Britanniasta tulevat paikan päälle puhumaan meille kasvotusten. Korostus ja toisto keskittyivät lauseeseen tämä ei toistu ensi vuonna.

Eli vaikka nämä yliopistovisiitit ovat tarkoitettu lähinnä kakkosvuotisille, on tämä meille huikea tilaisuus luoda silmäys mahdollisuuksiin. Nettiselaaminen maistuu puulle, kun tietopaketit yliopistoista ovat niin yleisessä muodossa. 

Luin viestin ja hymähdin tyytyväisenä tämä ei ole minulle. Minä en puntaroi tulevaisuuttani. Kaikille mahdollisille uteliaille korville ennen lähtöäni totesin

"Suunnitelmissa on tulla takaisin Suomeen opiskelemaan kääntäjäksi tai biologiaa. Mutta kaikki ovet tulee tietysti pitää avoinna."

No, viimeisen lauseen sanoin lähinnä siksi, että se vain kuuluu sanoa. Muita ovia ei edes ollut avoinna.
Ei huoneessa ollut muita ovia.

Pihamaalle päädyin, koska meillä oli China Week -tuokio luentohuoneessa, aivan pihamaan vieressä. Täytimme viisumihakemukset ja saimme uudet, yksityiskohtaisemmat tietopaketit. Luentohuoneesta poikkesin toimistoon (josta löysin postia äidiltä, maittava yllätys) ja poistuin syli täynnä tavaraa.

Pihamaan poikki.

Kohti omaa huonetta.

Matka tyssäsi pihamaalle.

Unkarilaisen kielitoverini Laszlon kanssa pohdimme yhteen ääneen

jos kiertäisimme muutamat pulpetit, katsotaan mitä vaihtoehtoja maailma meille tarjoaa.

Tai no, melko pieni maailma tässä tapauksessa. Mitä vaihtoehtoja pieni, hassulla aksentilla varustettu saari keskellä Atlantin valtamerta meille tarjoaa?

Lukemattomia

Tein visiitin kolmen pöydän äärellä, enempää en olisi kestänyt kuulla. Pelkästään niiden kolmen jälkeen olo oli niin raskas, että piti istahtaa. Enkä viittaa nyt materiaaliin, jota kolme pöytää tarjosivat, vaikka painavaa sanaa olikin. Hetken siinä istuttiin, Suomi, Unkari, Italia ja Ranska (naispuolinen edustaja). Vuoden kokeneempi Ranska kertoi suunnitelmistaan yliopistoihin nähden. Unkari osallistui keskusteluun varoen, sillä ei halunnut asettaa tähtäimiä kahden vuoden päähän vielä liian tarkasti. Pellen roolin omaksunut Italia vitsaili hiljentyneen Suomen kustannuksella ja väänti vitsiä brittiläisestä pukurouvasta Royal Universityn suunnalta. (se näky oli kieltämättä huvittava, kuinka korkealla egon ja kansallisidentiteetin täytyy huojua, jos tulee istumaan huippukosteaan ilmastoon, auringonpaisteeseen kahdeksi tunniksi harmaassa jakkupuvussa)

Suomi oli hiljentynyt, koska oli tajunnut kuinka varma käsitys turvallisesta tulevaisuudesta oli hiljalleen menettämässä pohjaansa. Perustukset olivatkin homeessa ja maaperä yläjuoksun pehmentämää. Rakennustyö piti aloittaa uudelleen. Tällä kertaa järki sanoi, että maa-alue täytyi löytää muualta.

Järki?

Järki, aineellistumaton hahmo korvien välissä, silmien takana, irrallinen, mutta välttämätön osa persoonaa.

Järki on nyt kyseenalaistanut ajatukseni jatkosta, suunnitelmani.

Ja järki, tuo retoriikan mestari, taivuttelun kiistaton kuningas, on saanut minua vähitellen puolelleen. Vielä en ole kättä kanssaan lyönyt, mutta tyytyväisen itsevarmana Järki jo hymyillen nyökyttelee. Olen valmista lihaa.

Mitä kaunopuheita Järki on siis syöttäny korvaani?

Ei suuria.

Ei pitkiä litanioita.

Ei kiemuraisia lepertelyjä.

Ei voimasanoja.

Koska Järki ei niitä tarvitse.

Järki yksinkertaisesti kyseenalaisti kaiken toteamalla

Aiotko tyytyä niin helppoon ratkaisuun?

Tällä järki ei lyö lyttyyn Suomalaista yliopistoyhteisöä. Suomalaiset yliopistot ovat kilpailukykyisiä, ja minä ainakin osaan arvostaa niitä. Suomeen jatko-opintoja suorittamaan tuleminen ei ole läpihuutojuttu.

mutta

           jokin tuntuu hataralta. Suomessa minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa.

 Kääntäminen

ja kirjallisuus, kielitieteet

Nämä ovat edelleen houkuttelevia, maittavia porkkanoita. Varsinkin, kun tunnen itseni luontevammaksi ja luovemmaksi suomen kielen parissa. Rakastan kieltäni.

Mutta mitä Britannia minulle osoitti

Biologia

Kirjallisuus & luova kirjoittaminen (aivan yhtä lupaavaa myös englanniksi)

Draama, ja TV-opinnot

Journalismi

Kansainväliset suhteet (vain pieni korvienhöristys tässä)

Eilen minua ahdisti nämä uudet käytävät. Nyt visioni on kääntynyt ylösalaisin, käytävä hohtaa kirkkaana (luultavasti endorfiinipöllyistä johtuen)

Nyt näen tämän mahdollisuutena. Etuna. Helpottavana tekijänä.

Monet päätyvät tilanteeseen, jossa heillä ei toisen vuoden alkaessakaan ole mitään hajua, mihin papereita lähettää. Minä vältyn tuolta tilanteelta. Minä vältyn sen tuomalta ahdistukselta ja stressiltä.

Minulla on jo ensimmäisen vuoden alkaessa mahdollisuudet pääni sisällä. Olen selkeästi linjannut alat, joihin minulla on kiinnostusta. Ja mahdollisuuksia. Tämä karsii lukuisia yliopistoja. Nyt minä myös tiedän, pikemminkin minulla on aavistus, että voin harhautua kauas Suomen kurssilta. On hyvä tietää, että ulkomaat kiinnostavat minua jatko-opinnoissa sittenkin. Kun tiedän tämän jo nyt, osaan valmistautua siihen tulevan vuoden opiskelun kannalta.

Johan helpotti.

Ahdistus, ikävä puristus rinnassa, koko kehossa

  poissa.

Paennut.

Vaanii puiden takana,

iskee luultavasti heti, kun näkee tilaisuutensa.

Mutta minulla on keinoni pitää nuo tilaisuudet tästä edespäin alhaisena.

Neljä viikkoa ovat menneet viikossa.

Tämä tarkoittaa, että vuoden päästä valmistun.

Eräs kirkkaanoranssi porkkana, joka viittilöi Suomen suuntaan (jota Järki ei tietenkään tajunnut mainita) on hinta.

Kahden vuoden säästöt tuskin kattaisivat sisäänpääsymaksuakaan Britteihin. Ja britit ovat ärsyttävän nuukia stipendien ja apurahojensa suhteen. Niiden perään saa kuolata, jos pisteet hipovat neljääkymmentä.

Jenkit puolestaan ovat huiman avokätisiä. He jakelevat kyllä rahaa kansainvälisille opiskelijoille mielellään.

Jenkit eivät vain kuulu tällä hetkellä minun, eikä myöskään Järjen listalle. Puhutaan tilanteesta uudemman kerran sitten, kun Jenkit ovat käyneet pitämässä puheenvuoronsa.

On aika vetäytyä toisenlaisiin puuhiin.

Erästä suurta lappeenrantalaista nuorta miestä lainatakseni,

pitäkää itsenne miehinä!

Ps. kyllä, olen sovinisti.

Ahistaa

http://www.hs.fi/juttusarja/kiiskinen/artikkeli/Omantunnon+vapaudesta/1135260395624

Poimin tämän kolumnin ylös juuri nyt, koska juuri nyt luin sen. Se herätti mietteitä, mutta juuri nyt nuo mietteet vain odottavat vuoroaan odotushuoneen nahkasohvilla. Päivystävät sihteerit ovat karanneet rajan taakse elämänsä hukkaamisen pelossa. Vain yksi toimisto hoitaa asioita, puolittain.

Lukaiskaa läpi, palaan siihen myöhemmin.

Tai ainakin yritän, olen tainnut luvata asioita vähän silmät ummessa, heitellen kolikoita ympäri katua, kunnes lompakko on tyhjä.

Sanotaan spontaanisti viimeisten kahden päivän aikana tämä minuun iski.

Tunnistetaan ongelma: Päivät kuluvat täällä kaksinkertaisella nopeudella. Siitä hetkestä, kun jalkani kosketti Hong Kongin maaperää lentokentällä, on forward-namiska juuttunut pohjaan. Ja tämä on huolestuttavaa.

Oikeastaan vielä huolestuttavampaa on se, että minulla ei ole vielä raskaita työtaakkoja. Mutta silti on vaikeuksia saada asioita järjestykseen. Asiat lojuvat levällään. Kuvannoillisella lattialla on kasa rojua. Kerroksittain. Sitä ei noin vain järjestetä.

Hyvä on, tunnistetaan ongelma uudestaan, nyt rationaalisemmin ajateltuna.

minä


Tekemistä täällä riittäisi koko ajan. Tärkeää tekemistä. Kehittävää tekemistä. Kyse ei ole valinnan vaikeudesta. Kyse on siitä, että on helpompi valita jotain, millä ei ole minkäänlaista arvoa tärkeysjärjestyksessä. Kyse on itsekurin alhaisista lukemista.

Ja itse asiassa, kirjoittaessani tätä tajuan sen yhä selkeämmin. Pienenpieni jyske, joka korvieni välissä on muutaman viimeisen päivän ajan takonut, yltyy, yltyy, yltyy, vasarasta lekaksi, moukariksi, yhdeksi ainoaksi räjähdykseksi

 joka jättää jälkeensä savun verhoaman hiljaisuuden. Autiomaan.

Tällaisella linjalla on ollut kevyttä mennä kolme viikkoa. En edes ole huomannut. Kolme viikkoa? Ei ole tarvinnut ajatella. Päivät juoksevat itsestään. Minun on vaikea pysyä kyydissä.

Johdannaisongelma: näin on kevyttä myös jatkaa. Ja jos en ravistele pölyä hartioiltani nyt, kerään sitä seuraavat kaksi vuotta.

Ja se ei saa minua ansaitsemaan tätä stipendiä. Se ei saa minua ansaitsemaan arvostusta itseltäni.

Jos minä otan edellä virnistelevän ajan kiinni nyt, ja pidän sen kurissa, saan tulevaisuudelta irti huomattavasti enemmän.

Eräs listani asioista on kirjoittaminen. Minulla alkaa olla kanavia teksteille niin paljon, etten pysy enää luvussa. Mitä pitäisi kirjoittaa ja minne.

Koko elämä täällä on järjestelykysymys.

Ja olen ehkä hieman masentunut, koska kirjoitin aivan saatanan tylsän tekstin.

Enkä aio jatkaa sitä enää pidemmälle.

C A F É

Uh-oh, aika rientää.

Pitäisi olla valmistautumassa lähtöön.

Toisaalta en oikein tiedä, mihin matka

ja mihin aikaan

ja tullaanko elossa takaisin

Mutta riskien otostahan tässä on kyse.

Jatkan vielä lauantaista. Koulumme järjesti vuoden ensimmäisen Cafén (tässäkin tapauksessa suomennettu nimi kuulostaa jotenkin kömpelöltä). Tarkoituksena on tarjota tuntikaupalla viihdykettä lauantai-iltaan (kerran kuussa). Kuka tahansa saa ilmoittautua esiintymään, esitykselle ei ole asetettu rajoja. Aivan mukawa yhteenkokoontuminen.

Minä rohkeana poikana otin kynän käteen ja kirjoitin nimeni esiintyjälistaan.

Esityksen tyyppi:

                                poetry reading

Hahahaha, naurakaa pois. Mutta itse asiassa, se oli aivan saa.... helpottava kokemus.

En yrittänytkään valmistaa itseäni koitokseen millään lailla. En ollut koskaan ennen tehnyt mitään vastaavaa. En ollut varma englanninkielisten runojeni vastaanotosta (itse tykkäsin niistä kovin).

Ja lauantai-iltapäivä menikin pohtiessa illan koitosta, kierittelin ajatuksia päässäni

            kuinka avaan esityksen

                                                     osaanko sanoa mitään hauskaa

                miten luen

                                           mitä korostan

                                                                                   saanko aplodeja vai tomaatteja

Okei, aloitin lataamaan videota kahdesta lukemastani tekstistä, mutta kärsivällisyys ei juuri nyt riitä odottamaan Bloggerin vastausta. Jos nestehukkapäissäni joskus sattuu, niin ilmestyy kenties naamakirjaan. Tai sitten pidän todisteet vain itselläni.

Mutta nuo kaksi luentaa kohottivat senhetkisen itsetuntoni (ja vaikuttivat siihen pitkälläkin tähtäimellä) korkeuksiin.

Kun astuin ihmismassan eteen juonnon jälkeen, olin puolitranssipaniikissa. Vaikka tunnenkin itseni luontevaksi esiintyjäksi, on teatterin puitteissa koikkelehtiminen täysin erilaista. Nyt esiinnyin omana itsenä, luin omia tuotoksia, en sano, että olisin antanut palan itsestäni koska siltä se ei tuntunut. Nuo vieraskieliset runot, jotka olen kirjoittanut, eivät tunnu jälkeenpäin luettuna ollenkaan omilta. Mutta omia ne ovat. Öh..

Yleisön vastaanotto oli
       u             s              k               o             M            A           T            O            N

Vilpittömiä selkääntaputuksia, hymyjä, ilmeitä, joista näin, että olin tehnyt heihin vaikutuksen.

Ehkä merkittävintä oli tarkkailla reaktioita luennan aikana. He kaikki katsoivat minua, tiukasti. En huomannut kenenkään kuiskivan keskenään. He kuuntelivat. Tarkasti. Heidän ilmeistään näki, että olin kaapannut heidät. Minä pidin heitä jännityksessä aina viimeiseen sanaan, viimeiseen tavuun, viimeiseen kumarrukseen saakka.

Jälkivaikutukset olivat myös melko huikeat. Joku sanoi, että aikoo kirjoittaa nimeni seuraavaan tapahtumaan, jos en itse sitä tee. Tämä sai minut säikähtämään, minulla ei ole enää kuin kaksi, ehkä kolme runoa, jotka voin lukea. Ja Café-tapahtumia järjestetään kuukausittain. Ja kun mietin seuraavaa mahdollista tekstiä, en pääse samaan tulokseen.

Eikä minulla ole mahdollisuutta mennä viikoksi mökille Bukowskin runokokoelman kanssa (metodi, jonka tuloksena nämä edelliset syntyivät)

Voisin tietysti harkita Nätti Possun lyriikoiden lausumista.

Ja verrata vaikutusta lopputulokseen.

Vielä suuremmalla viiveellä

Muutama sana lauantaista.

Ei päivässä muuten mitään erikoista. Nukuin myöhään ja olin melko passiivinen aina iltapäivään saakka (lue: tuhlasin ensimmäiset tunnit kallisarvoisesta päivästä (nukkumista ei lasketa tuhlaamiseksi)). Jotta jalat eivät unohtaisi olemassaoloaan, käväisimme kävelyllä läheisellä rannalla. Läheisellä tarkoitan, että ranta, ja sitä huuhtova meri ovat suuri osa maisemaa, joka näkyy ikkunastani. Alkuperäinen suunnitelma oli satuloida ratsut ja polkaista hieman kauemmas, kauniimpaan ympäristöön, mutta lähestyvän sateen uhkan varjossa vuoroaan hoitanut vaartija ei sallinut ratsujen poistua tallistaan.

Kuuntelen juuri Gorillazin O Green World - kappaletta ja kuin tyhjästä ajatuskoppaan iski nostalgiset muistot lapsuuden Playstationista ja erityisesti Ape Escape -nimisestä klassikosta (!!). Hämmentävää.

Anyways

               Rannan virallinen, maantieteellinen nimi on Starfish Bay. Lupaava, eikö? Houkutteleva. Antaa kuvan kukoistavasta, kultahiekkaisesta rannikosta, TURISTIrannikosta.

Nimi ei voisi olla enää kauempana todellisuudesta.

Kaikki oli kuollutta. Vuorovesi oli alhaalla ja loi käsitystä autioituneesta mutamaasta, jolla elämä ei kukoista ponnisteluista huolimatta. Tosin ympärillä kasvoivat rehevät viidakot, mutta nekin vain rantaa ylenkatsoakseen. Turha kuitenkaan kieltää rannan korutonta kauneutta,

kengät upposivat mutaan

esihistoriallisten rapujen ruhot narskuivat jalkojen alla

S  I  S  Ä  Ä  N  K  Ä  Y  N  T  I

 o p t i n e n













 i l l u u s i o

Osa kampusta kurkistaa puunlatvustosta.

minulla on sitten oikeus näihin kuviin, vaikkeivät minun kamerastani olekaan

minulla kun ei ole kameraa

...                                      ...                              ...

Viiveellä

pe / la 18.09.
2.14

Ensimmäiset viisi koulupäivää ovat ohi. Päättyneet. Takanapäin. Maton alle lakaistu. Yön pikkutunnit herättävät kysymyksiä, tuntemuksia. Päällimmäisenä väsymys.

Sosialisoinnin paine on kova, varsinkin näiden kahden viikon aikana. Yksinkertaisesti on vain vaikea käsittää kahden vuoden määräaikaa. Siksi nyt tuntuu, että täytyy uhrata kaikkensa elinikäisten ystävien vuoksi. Täytyy vakuuttaa heille, kuinka ulospäinsuuntaunut, loistava, ainutlaatuinen, rakastettava persoona olen. Kuinka viihdyn isommissa ryhmissä, sosiaalisissa tapahtumissa!

Samaan aikaan haluan myös olla ympyrän ulkopuolella. Tarkkailla. Pitää suuni supussa suurimman osan ajasta, olla poissa interaktiivisuudesta, mutta hyötyä silti. Imeä tietoa. Yksityisyyttä täällä saa vain suihkussa, rajoitetun ajan. Muualta sinut löydetään aina.

Perjantai, yön loppupuolella koottuja sirpaleita kuluneista päivistä jälleen. Perjantaina siis, koulun jälken tunkeuduin yhä syvemmälle kaupungin intensiivisempään puoleen. Matkasimme kaupunkijunalla kauas koulusta, kaupungin ihmiskeskittymiin (tai yhteen niistä). Aikomuksenamme irtaantua koulutyön sysäämästä valtavasta taakasta heti alkutekijöissään. Ja nauttia ruokaa japanilaiseen tapaan. Kaupunginosa nimeltään Mong Kok.

National Geographic sekä Madventuresin kuvamateriaali heräsivät erloon aivan käsieni tuntumissa.

Jaoimme Lacin kanssa samanlaisen tunteen.

Jäimmekin ryhmästä hieman jälkeen jakamaan sanoja, joita tämä tunne lastasi suuhun.

Ihmisiä

suojatiet

lisää ihmisiä

suojateillä

Jokaikisessä tienylityksessä liikennevalot.

Ihmisiä valtavana laumana.

Muistan liikennevalot keskustan Shellillä,

koulupäivinäkin valoissa seisoi ehkä

mitä

8 ihmistä.

Ja minusta se oli ahdistavaa

silloin

Nyt liikennevaloja kärsivällisenä tuijottaa 80 ihmistä. "and this is nothing" toteaa paikallinen. Kasvoni valahtavat kalpeaksi.

 ... kirjoitusvirheistä ja ajatushäiriöistä päätellen on aika sulkea silmät

             ...

la / su 19.09

2.56

Vuorokausi yläpuolella kyhnöttävästä tekstistä kulunut. Ajatushäiriöt eivät ole kadonneet, sillä kello on saman verran, on itse asiassa myöhempi!

Eilinen, vapaamuotoinen Extended Roomie Dinner oli mainio. Ruoka oli erinomaista, saa minut ajattelemaan suomalaista kotiruokaa kahdella tavalla. Toisaalta ikävöin äidin makaronilaatikkoa, toisaalta unohdan arjen perusruoan tämän huikean kattauksen edessä.

Ei me näitä syöty.

Kaikki sulassa sovussa kokoontuneet saman pöydän ääreen nauttimaan ensimmäistä ehtoollistaan (monista tulevista)

                              ruokaaaaaaa

rruouoOOO kaaaaa aa aa a a a aaaa a

r u o k a aaaa

Olen ollut ällistyttävän vikkelä oppilas syömäpuikkojen käytössä.

Tämä aasialaista kulttuuria mullistava, uusi tekniikka on loksauttanut paikallisten leukoja ammolleen ympäri kampusta.

Yleinen reaktio on

kuinka me emme tulleet ajatelleeksi

Ruoka oli sinfoniaorkesteri suun kuoromontussa. Seura oli täydellinen akustiikka, joka tuki orkesteria erinomaisesti. Tosin särki sydäntä katsoa ruokailun päättyessä kaikkia niitä tähteitä, joita jätimme jälkeemme. KUKA KÄSKI TILATA LIIKAA?? YLÄKANTTIIN??

                                                                      minä ...

Mutta söin myös muidenkin edestä, pakotin itseni siihen. Venyin jälleen äärimmäisiin suorituksiin muiden puolesta. Enkä silti tehnyt riittävästi.

Hyvä on, kerron lauantaista mahdollisesti huomenna. Nyt ajatukset alkavat kääntyä itseään vastaan. Minua vastaan.

miksi olen hereillä

miksi teet tämän itsellesi

Ehkä pääsen tästä vielä yli.

Näytä minulle kuvia, sanoja en enää ymmärrä

Kuka välittää läksyistä, kun voi päivittää blogia?

Ei virallisia läksyjä. Epävirallisia tehtäviä.

Kyllä minä opiskelun aloitan, kun siltä tuntuu.

Eli kun täytyy.

Antakoot kuvien kertoa tarinansa tällä päivityksellä.

Vaikea itse asiassa puhua päivityksestä, sillä nämä otokset ovat jo viikon (lähes) myöhässä.

Torstaina lähdimme yhdessä pienimuotoiselle leirille, jonka tarkoituksena (kuten kaikkien samanlaisten leirien) oli lähentää meitä entisestään ja antaa mahdollisuus tutustua toisenlaiseen Hong Kongiin. Siihen pilvenpiirtäjävapaaseen ympäristöön.

Oman tutoropettajani koira, Donny. Vekkuli kaveri

Lähikuvassa espanjalainen  ystävä, saman kerroksen väkeä. Guillermosta todella paljastuu joka päivä uusia puolia. Kuten tänään YKta edustavan naisen luennolla.

 Vasemmalta oikealle

Hattupäinen mies, Lee Meksikosta sekä hänen hiuksensa, kämppis

Jälleen eräs tuokiokuva maanisesta italialaisesta sekä hänen japaninsekaisesta uusiseelantilaisesta potentiaalisesta tyttöystävästään (Nina)












Leikkejä leirialueen luonnonkauniissa pihamaastossa.

Kuka ripareita koulunnut konkari tunnistaa leikin ??


Vihje
tuolta he tulevat pon ...

Vangittu hetki leirin toiselta tarkoitusperältä. Kaksi reittivalintaa, olen tietenkin kovien jätkien joukossa. Hieman häntäpäässä vain. Mutta kilpikonna voittaa aina.

Määränpää häämöttää huipulla tunsin itseni niin pieneksi

niiin

                               pieneksi

                                    Tämä retki on piirtynyt silmien taakse.

Onneksi ensi syksynä pääsee virkistämään muistia taas.

Seuraavaksi objektiivin tallentamia ilon ja naurunpyrskähdysten hetkiä ykkösten ihkaensimmäisestä ICEstä (kansainvälinen kulttuuri-iltama) !!! Stay tuned

1.osa - ruokailu, kansallisasujen kirjoa TUNNISTA KANSALLISUUS - LUVASSA PALKINTO

Huomatkaa maaninen italialainen ja hänen kenraalimainen poseeraus lähes jokaisessa kuvassa

Buddy, eli henkilökohtainen kakkosvuotinen kumppani tutorryhmästä, jonka velvollisuus on olla aina paikalla, kun minulla on huolia.

Minulla tällaisia buddyja on kaksi. Tässä toinen.

HUONE 303 !!!

three - o - three FUCK FREE WORLD

Skandinavia hyvin edustettuna (kakkosvuotisia)

2.osa - Ruokailun jälkeen luvassa oli uskomaton AIVAN USKOMATON (maailmassa ei ole tarpeeksi suurta kirjasinta kuvaamaan sitä) show meille ykkösille. Täydellinen spektaakkeli. Minuun upposi. Ei edes ehtinyt osua.

Pääosassa OPETTAJAT (kaksi heistä ainakin, vasemmanpuolinen opettaa kieliä, toisesta en tiedä. Hulvattomia olivat)

t a n s s i a

        h e       o s a a v a t

Luvassa Dragon Dancea, kuulostaa suomennettuna tyhmältä.

Todella vaikuttavaa, tämä on minun virallinen CAS-ACTIVITY- osuuteni.

Pala               aasialaista               kulttuuria !

Ja seuraavaksi Lion Dancea, sama syy alkuperäiseen nimeen kuin aiemminkin. Vaikuttava esitys tämäkin, erittäin.

Näin siis tällä kertaa!

Toivottavasti nautitte matkasta viime viikon tärkeimpiin hetkiini.

Olemme nyt laskeutuneet, kapteeninne toivottaa teille oikein hyvää jatkoa.

Toivottavasti valitsette yhtiömme jatkossakin.

Lukemisiin!