Järjenvastaista

Eilen koin kummallisen tunteen, kun 23 yliopistoa Briteistä kerääntyivät koulun pihalle kertomaan itsestään. 23 pulpettia nurmikentän ympärillä. 23 pulpettia neliömäisessä muodostelmassa banderolleineen. Valmiina vakuuttamaan tulevaisuuttaan puntaroivat opiskelijat kurssisisällöllään.

Tulevaisuuttaan puntaroivat

                         Tuo kuvaus ei sopinut minuun (yliopisollisessa merkityksessä). Saimme sähköpostia koulun opinto-ohjaajan virkaa hoitavalta rouvalta viime viikolla. Ilmoitus siitä, että koulullemme on tarjottu ainutlaatuinen tilaisuus, 23 yliopistoa Britanniasta tulevat paikan päälle puhumaan meille kasvotusten. Korostus ja toisto keskittyivät lauseeseen tämä ei toistu ensi vuonna.

Eli vaikka nämä yliopistovisiitit ovat tarkoitettu lähinnä kakkosvuotisille, on tämä meille huikea tilaisuus luoda silmäys mahdollisuuksiin. Nettiselaaminen maistuu puulle, kun tietopaketit yliopistoista ovat niin yleisessä muodossa. 

Luin viestin ja hymähdin tyytyväisenä tämä ei ole minulle. Minä en puntaroi tulevaisuuttani. Kaikille mahdollisille uteliaille korville ennen lähtöäni totesin

"Suunnitelmissa on tulla takaisin Suomeen opiskelemaan kääntäjäksi tai biologiaa. Mutta kaikki ovet tulee tietysti pitää avoinna."

No, viimeisen lauseen sanoin lähinnä siksi, että se vain kuuluu sanoa. Muita ovia ei edes ollut avoinna.
Ei huoneessa ollut muita ovia.

Pihamaalle päädyin, koska meillä oli China Week -tuokio luentohuoneessa, aivan pihamaan vieressä. Täytimme viisumihakemukset ja saimme uudet, yksityiskohtaisemmat tietopaketit. Luentohuoneesta poikkesin toimistoon (josta löysin postia äidiltä, maittava yllätys) ja poistuin syli täynnä tavaraa.

Pihamaan poikki.

Kohti omaa huonetta.

Matka tyssäsi pihamaalle.

Unkarilaisen kielitoverini Laszlon kanssa pohdimme yhteen ääneen

jos kiertäisimme muutamat pulpetit, katsotaan mitä vaihtoehtoja maailma meille tarjoaa.

Tai no, melko pieni maailma tässä tapauksessa. Mitä vaihtoehtoja pieni, hassulla aksentilla varustettu saari keskellä Atlantin valtamerta meille tarjoaa?

Lukemattomia

Tein visiitin kolmen pöydän äärellä, enempää en olisi kestänyt kuulla. Pelkästään niiden kolmen jälkeen olo oli niin raskas, että piti istahtaa. Enkä viittaa nyt materiaaliin, jota kolme pöytää tarjosivat, vaikka painavaa sanaa olikin. Hetken siinä istuttiin, Suomi, Unkari, Italia ja Ranska (naispuolinen edustaja). Vuoden kokeneempi Ranska kertoi suunnitelmistaan yliopistoihin nähden. Unkari osallistui keskusteluun varoen, sillä ei halunnut asettaa tähtäimiä kahden vuoden päähän vielä liian tarkasti. Pellen roolin omaksunut Italia vitsaili hiljentyneen Suomen kustannuksella ja väänti vitsiä brittiläisestä pukurouvasta Royal Universityn suunnalta. (se näky oli kieltämättä huvittava, kuinka korkealla egon ja kansallisidentiteetin täytyy huojua, jos tulee istumaan huippukosteaan ilmastoon, auringonpaisteeseen kahdeksi tunniksi harmaassa jakkupuvussa)

Suomi oli hiljentynyt, koska oli tajunnut kuinka varma käsitys turvallisesta tulevaisuudesta oli hiljalleen menettämässä pohjaansa. Perustukset olivatkin homeessa ja maaperä yläjuoksun pehmentämää. Rakennustyö piti aloittaa uudelleen. Tällä kertaa järki sanoi, että maa-alue täytyi löytää muualta.

Järki?

Järki, aineellistumaton hahmo korvien välissä, silmien takana, irrallinen, mutta välttämätön osa persoonaa.

Järki on nyt kyseenalaistanut ajatukseni jatkosta, suunnitelmani.

Ja järki, tuo retoriikan mestari, taivuttelun kiistaton kuningas, on saanut minua vähitellen puolelleen. Vielä en ole kättä kanssaan lyönyt, mutta tyytyväisen itsevarmana Järki jo hymyillen nyökyttelee. Olen valmista lihaa.

Mitä kaunopuheita Järki on siis syöttäny korvaani?

Ei suuria.

Ei pitkiä litanioita.

Ei kiemuraisia lepertelyjä.

Ei voimasanoja.

Koska Järki ei niitä tarvitse.

Järki yksinkertaisesti kyseenalaisti kaiken toteamalla

Aiotko tyytyä niin helppoon ratkaisuun?

Tällä järki ei lyö lyttyyn Suomalaista yliopistoyhteisöä. Suomalaiset yliopistot ovat kilpailukykyisiä, ja minä ainakin osaan arvostaa niitä. Suomeen jatko-opintoja suorittamaan tuleminen ei ole läpihuutojuttu.

mutta

           jokin tuntuu hataralta. Suomessa minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa.

 Kääntäminen

ja kirjallisuus, kielitieteet

Nämä ovat edelleen houkuttelevia, maittavia porkkanoita. Varsinkin, kun tunnen itseni luontevammaksi ja luovemmaksi suomen kielen parissa. Rakastan kieltäni.

Mutta mitä Britannia minulle osoitti

Biologia

Kirjallisuus & luova kirjoittaminen (aivan yhtä lupaavaa myös englanniksi)

Draama, ja TV-opinnot

Journalismi

Kansainväliset suhteet (vain pieni korvienhöristys tässä)

Eilen minua ahdisti nämä uudet käytävät. Nyt visioni on kääntynyt ylösalaisin, käytävä hohtaa kirkkaana (luultavasti endorfiinipöllyistä johtuen)

Nyt näen tämän mahdollisuutena. Etuna. Helpottavana tekijänä.

Monet päätyvät tilanteeseen, jossa heillä ei toisen vuoden alkaessakaan ole mitään hajua, mihin papereita lähettää. Minä vältyn tuolta tilanteelta. Minä vältyn sen tuomalta ahdistukselta ja stressiltä.

Minulla on jo ensimmäisen vuoden alkaessa mahdollisuudet pääni sisällä. Olen selkeästi linjannut alat, joihin minulla on kiinnostusta. Ja mahdollisuuksia. Tämä karsii lukuisia yliopistoja. Nyt minä myös tiedän, pikemminkin minulla on aavistus, että voin harhautua kauas Suomen kurssilta. On hyvä tietää, että ulkomaat kiinnostavat minua jatko-opinnoissa sittenkin. Kun tiedän tämän jo nyt, osaan valmistautua siihen tulevan vuoden opiskelun kannalta.

Johan helpotti.

Ahdistus, ikävä puristus rinnassa, koko kehossa

  poissa.

Paennut.

Vaanii puiden takana,

iskee luultavasti heti, kun näkee tilaisuutensa.

Mutta minulla on keinoni pitää nuo tilaisuudet tästä edespäin alhaisena.

Neljä viikkoa ovat menneet viikossa.

Tämä tarkoittaa, että vuoden päästä valmistun.

Eräs kirkkaanoranssi porkkana, joka viittilöi Suomen suuntaan (jota Järki ei tietenkään tajunnut mainita) on hinta.

Kahden vuoden säästöt tuskin kattaisivat sisäänpääsymaksuakaan Britteihin. Ja britit ovat ärsyttävän nuukia stipendien ja apurahojensa suhteen. Niiden perään saa kuolata, jos pisteet hipovat neljääkymmentä.

Jenkit puolestaan ovat huiman avokätisiä. He jakelevat kyllä rahaa kansainvälisille opiskelijoille mielellään.

Jenkit eivät vain kuulu tällä hetkellä minun, eikä myöskään Järjen listalle. Puhutaan tilanteesta uudemman kerran sitten, kun Jenkit ovat käyneet pitämässä puheenvuoronsa.

On aika vetäytyä toisenlaisiin puuhiin.

Erästä suurta lappeenrantalaista nuorta miestä lainatakseni,

pitäkää itsenne miehinä!

Ps. kyllä, olen sovinisti.

Ahistaa

http://www.hs.fi/juttusarja/kiiskinen/artikkeli/Omantunnon+vapaudesta/1135260395624

Poimin tämän kolumnin ylös juuri nyt, koska juuri nyt luin sen. Se herätti mietteitä, mutta juuri nyt nuo mietteet vain odottavat vuoroaan odotushuoneen nahkasohvilla. Päivystävät sihteerit ovat karanneet rajan taakse elämänsä hukkaamisen pelossa. Vain yksi toimisto hoitaa asioita, puolittain.

Lukaiskaa läpi, palaan siihen myöhemmin.

Tai ainakin yritän, olen tainnut luvata asioita vähän silmät ummessa, heitellen kolikoita ympäri katua, kunnes lompakko on tyhjä.

Sanotaan spontaanisti viimeisten kahden päivän aikana tämä minuun iski.

Tunnistetaan ongelma: Päivät kuluvat täällä kaksinkertaisella nopeudella. Siitä hetkestä, kun jalkani kosketti Hong Kongin maaperää lentokentällä, on forward-namiska juuttunut pohjaan. Ja tämä on huolestuttavaa.

Oikeastaan vielä huolestuttavampaa on se, että minulla ei ole vielä raskaita työtaakkoja. Mutta silti on vaikeuksia saada asioita järjestykseen. Asiat lojuvat levällään. Kuvannoillisella lattialla on kasa rojua. Kerroksittain. Sitä ei noin vain järjestetä.

Hyvä on, tunnistetaan ongelma uudestaan, nyt rationaalisemmin ajateltuna.

minä


Tekemistä täällä riittäisi koko ajan. Tärkeää tekemistä. Kehittävää tekemistä. Kyse ei ole valinnan vaikeudesta. Kyse on siitä, että on helpompi valita jotain, millä ei ole minkäänlaista arvoa tärkeysjärjestyksessä. Kyse on itsekurin alhaisista lukemista.

Ja itse asiassa, kirjoittaessani tätä tajuan sen yhä selkeämmin. Pienenpieni jyske, joka korvieni välissä on muutaman viimeisen päivän ajan takonut, yltyy, yltyy, yltyy, vasarasta lekaksi, moukariksi, yhdeksi ainoaksi räjähdykseksi

 joka jättää jälkeensä savun verhoaman hiljaisuuden. Autiomaan.

Tällaisella linjalla on ollut kevyttä mennä kolme viikkoa. En edes ole huomannut. Kolme viikkoa? Ei ole tarvinnut ajatella. Päivät juoksevat itsestään. Minun on vaikea pysyä kyydissä.

Johdannaisongelma: näin on kevyttä myös jatkaa. Ja jos en ravistele pölyä hartioiltani nyt, kerään sitä seuraavat kaksi vuotta.

Ja se ei saa minua ansaitsemaan tätä stipendiä. Se ei saa minua ansaitsemaan arvostusta itseltäni.

Jos minä otan edellä virnistelevän ajan kiinni nyt, ja pidän sen kurissa, saan tulevaisuudelta irti huomattavasti enemmän.

Eräs listani asioista on kirjoittaminen. Minulla alkaa olla kanavia teksteille niin paljon, etten pysy enää luvussa. Mitä pitäisi kirjoittaa ja minne.

Koko elämä täällä on järjestelykysymys.

Ja olen ehkä hieman masentunut, koska kirjoitin aivan saatanan tylsän tekstin.

Enkä aio jatkaa sitä enää pidemmälle.

C A F É

Uh-oh, aika rientää.

Pitäisi olla valmistautumassa lähtöön.

Toisaalta en oikein tiedä, mihin matka

ja mihin aikaan

ja tullaanko elossa takaisin

Mutta riskien otostahan tässä on kyse.

Jatkan vielä lauantaista. Koulumme järjesti vuoden ensimmäisen Cafén (tässäkin tapauksessa suomennettu nimi kuulostaa jotenkin kömpelöltä). Tarkoituksena on tarjota tuntikaupalla viihdykettä lauantai-iltaan (kerran kuussa). Kuka tahansa saa ilmoittautua esiintymään, esitykselle ei ole asetettu rajoja. Aivan mukawa yhteenkokoontuminen.

Minä rohkeana poikana otin kynän käteen ja kirjoitin nimeni esiintyjälistaan.

Esityksen tyyppi:

                                poetry reading

Hahahaha, naurakaa pois. Mutta itse asiassa, se oli aivan saa.... helpottava kokemus.

En yrittänytkään valmistaa itseäni koitokseen millään lailla. En ollut koskaan ennen tehnyt mitään vastaavaa. En ollut varma englanninkielisten runojeni vastaanotosta (itse tykkäsin niistä kovin).

Ja lauantai-iltapäivä menikin pohtiessa illan koitosta, kierittelin ajatuksia päässäni

            kuinka avaan esityksen

                                                     osaanko sanoa mitään hauskaa

                miten luen

                                           mitä korostan

                                                                                   saanko aplodeja vai tomaatteja

Okei, aloitin lataamaan videota kahdesta lukemastani tekstistä, mutta kärsivällisyys ei juuri nyt riitä odottamaan Bloggerin vastausta. Jos nestehukkapäissäni joskus sattuu, niin ilmestyy kenties naamakirjaan. Tai sitten pidän todisteet vain itselläni.

Mutta nuo kaksi luentaa kohottivat senhetkisen itsetuntoni (ja vaikuttivat siihen pitkälläkin tähtäimellä) korkeuksiin.

Kun astuin ihmismassan eteen juonnon jälkeen, olin puolitranssipaniikissa. Vaikka tunnenkin itseni luontevaksi esiintyjäksi, on teatterin puitteissa koikkelehtiminen täysin erilaista. Nyt esiinnyin omana itsenä, luin omia tuotoksia, en sano, että olisin antanut palan itsestäni koska siltä se ei tuntunut. Nuo vieraskieliset runot, jotka olen kirjoittanut, eivät tunnu jälkeenpäin luettuna ollenkaan omilta. Mutta omia ne ovat. Öh..

Yleisön vastaanotto oli
       u             s              k               o             M            A           T            O            N

Vilpittömiä selkääntaputuksia, hymyjä, ilmeitä, joista näin, että olin tehnyt heihin vaikutuksen.

Ehkä merkittävintä oli tarkkailla reaktioita luennan aikana. He kaikki katsoivat minua, tiukasti. En huomannut kenenkään kuiskivan keskenään. He kuuntelivat. Tarkasti. Heidän ilmeistään näki, että olin kaapannut heidät. Minä pidin heitä jännityksessä aina viimeiseen sanaan, viimeiseen tavuun, viimeiseen kumarrukseen saakka.

Jälkivaikutukset olivat myös melko huikeat. Joku sanoi, että aikoo kirjoittaa nimeni seuraavaan tapahtumaan, jos en itse sitä tee. Tämä sai minut säikähtämään, minulla ei ole enää kuin kaksi, ehkä kolme runoa, jotka voin lukea. Ja Café-tapahtumia järjestetään kuukausittain. Ja kun mietin seuraavaa mahdollista tekstiä, en pääse samaan tulokseen.

Eikä minulla ole mahdollisuutta mennä viikoksi mökille Bukowskin runokokoelman kanssa (metodi, jonka tuloksena nämä edelliset syntyivät)

Voisin tietysti harkita Nätti Possun lyriikoiden lausumista.

Ja verrata vaikutusta lopputulokseen.

Vielä suuremmalla viiveellä

Muutama sana lauantaista.

Ei päivässä muuten mitään erikoista. Nukuin myöhään ja olin melko passiivinen aina iltapäivään saakka (lue: tuhlasin ensimmäiset tunnit kallisarvoisesta päivästä (nukkumista ei lasketa tuhlaamiseksi)). Jotta jalat eivät unohtaisi olemassaoloaan, käväisimme kävelyllä läheisellä rannalla. Läheisellä tarkoitan, että ranta, ja sitä huuhtova meri ovat suuri osa maisemaa, joka näkyy ikkunastani. Alkuperäinen suunnitelma oli satuloida ratsut ja polkaista hieman kauemmas, kauniimpaan ympäristöön, mutta lähestyvän sateen uhkan varjossa vuoroaan hoitanut vaartija ei sallinut ratsujen poistua tallistaan.

Kuuntelen juuri Gorillazin O Green World - kappaletta ja kuin tyhjästä ajatuskoppaan iski nostalgiset muistot lapsuuden Playstationista ja erityisesti Ape Escape -nimisestä klassikosta (!!). Hämmentävää.

Anyways

               Rannan virallinen, maantieteellinen nimi on Starfish Bay. Lupaava, eikö? Houkutteleva. Antaa kuvan kukoistavasta, kultahiekkaisesta rannikosta, TURISTIrannikosta.

Nimi ei voisi olla enää kauempana todellisuudesta.

Kaikki oli kuollutta. Vuorovesi oli alhaalla ja loi käsitystä autioituneesta mutamaasta, jolla elämä ei kukoista ponnisteluista huolimatta. Tosin ympärillä kasvoivat rehevät viidakot, mutta nekin vain rantaa ylenkatsoakseen. Turha kuitenkaan kieltää rannan korutonta kauneutta,

kengät upposivat mutaan

esihistoriallisten rapujen ruhot narskuivat jalkojen alla

S  I  S  Ä  Ä  N  K  Ä  Y  N  T  I

 o p t i n e n













 i l l u u s i o

Osa kampusta kurkistaa puunlatvustosta.

minulla on sitten oikeus näihin kuviin, vaikkeivät minun kamerastani olekaan

minulla kun ei ole kameraa

...                                      ...                              ...

Viiveellä

pe / la 18.09.
2.14

Ensimmäiset viisi koulupäivää ovat ohi. Päättyneet. Takanapäin. Maton alle lakaistu. Yön pikkutunnit herättävät kysymyksiä, tuntemuksia. Päällimmäisenä väsymys.

Sosialisoinnin paine on kova, varsinkin näiden kahden viikon aikana. Yksinkertaisesti on vain vaikea käsittää kahden vuoden määräaikaa. Siksi nyt tuntuu, että täytyy uhrata kaikkensa elinikäisten ystävien vuoksi. Täytyy vakuuttaa heille, kuinka ulospäinsuuntaunut, loistava, ainutlaatuinen, rakastettava persoona olen. Kuinka viihdyn isommissa ryhmissä, sosiaalisissa tapahtumissa!

Samaan aikaan haluan myös olla ympyrän ulkopuolella. Tarkkailla. Pitää suuni supussa suurimman osan ajasta, olla poissa interaktiivisuudesta, mutta hyötyä silti. Imeä tietoa. Yksityisyyttä täällä saa vain suihkussa, rajoitetun ajan. Muualta sinut löydetään aina.

Perjantai, yön loppupuolella koottuja sirpaleita kuluneista päivistä jälleen. Perjantaina siis, koulun jälken tunkeuduin yhä syvemmälle kaupungin intensiivisempään puoleen. Matkasimme kaupunkijunalla kauas koulusta, kaupungin ihmiskeskittymiin (tai yhteen niistä). Aikomuksenamme irtaantua koulutyön sysäämästä valtavasta taakasta heti alkutekijöissään. Ja nauttia ruokaa japanilaiseen tapaan. Kaupunginosa nimeltään Mong Kok.

National Geographic sekä Madventuresin kuvamateriaali heräsivät erloon aivan käsieni tuntumissa.

Jaoimme Lacin kanssa samanlaisen tunteen.

Jäimmekin ryhmästä hieman jälkeen jakamaan sanoja, joita tämä tunne lastasi suuhun.

Ihmisiä

suojatiet

lisää ihmisiä

suojateillä

Jokaikisessä tienylityksessä liikennevalot.

Ihmisiä valtavana laumana.

Muistan liikennevalot keskustan Shellillä,

koulupäivinäkin valoissa seisoi ehkä

mitä

8 ihmistä.

Ja minusta se oli ahdistavaa

silloin

Nyt liikennevaloja kärsivällisenä tuijottaa 80 ihmistä. "and this is nothing" toteaa paikallinen. Kasvoni valahtavat kalpeaksi.

 ... kirjoitusvirheistä ja ajatushäiriöistä päätellen on aika sulkea silmät

             ...

la / su 19.09

2.56

Vuorokausi yläpuolella kyhnöttävästä tekstistä kulunut. Ajatushäiriöt eivät ole kadonneet, sillä kello on saman verran, on itse asiassa myöhempi!

Eilinen, vapaamuotoinen Extended Roomie Dinner oli mainio. Ruoka oli erinomaista, saa minut ajattelemaan suomalaista kotiruokaa kahdella tavalla. Toisaalta ikävöin äidin makaronilaatikkoa, toisaalta unohdan arjen perusruoan tämän huikean kattauksen edessä.

Ei me näitä syöty.

Kaikki sulassa sovussa kokoontuneet saman pöydän ääreen nauttimaan ensimmäistä ehtoollistaan (monista tulevista)

                              ruokaaaaaaa

rruouoOOO kaaaaa aa aa a a a aaaa a

r u o k a aaaa

Olen ollut ällistyttävän vikkelä oppilas syömäpuikkojen käytössä.

Tämä aasialaista kulttuuria mullistava, uusi tekniikka on loksauttanut paikallisten leukoja ammolleen ympäri kampusta.

Yleinen reaktio on

kuinka me emme tulleet ajatelleeksi

Ruoka oli sinfoniaorkesteri suun kuoromontussa. Seura oli täydellinen akustiikka, joka tuki orkesteria erinomaisesti. Tosin särki sydäntä katsoa ruokailun päättyessä kaikkia niitä tähteitä, joita jätimme jälkeemme. KUKA KÄSKI TILATA LIIKAA?? YLÄKANTTIIN??

                                                                      minä ...

Mutta söin myös muidenkin edestä, pakotin itseni siihen. Venyin jälleen äärimmäisiin suorituksiin muiden puolesta. Enkä silti tehnyt riittävästi.

Hyvä on, kerron lauantaista mahdollisesti huomenna. Nyt ajatukset alkavat kääntyä itseään vastaan. Minua vastaan.

miksi olen hereillä

miksi teet tämän itsellesi

Ehkä pääsen tästä vielä yli.

Näytä minulle kuvia, sanoja en enää ymmärrä

Kuka välittää läksyistä, kun voi päivittää blogia?

Ei virallisia läksyjä. Epävirallisia tehtäviä.

Kyllä minä opiskelun aloitan, kun siltä tuntuu.

Eli kun täytyy.

Antakoot kuvien kertoa tarinansa tällä päivityksellä.

Vaikea itse asiassa puhua päivityksestä, sillä nämä otokset ovat jo viikon (lähes) myöhässä.

Torstaina lähdimme yhdessä pienimuotoiselle leirille, jonka tarkoituksena (kuten kaikkien samanlaisten leirien) oli lähentää meitä entisestään ja antaa mahdollisuus tutustua toisenlaiseen Hong Kongiin. Siihen pilvenpiirtäjävapaaseen ympäristöön.

Oman tutoropettajani koira, Donny. Vekkuli kaveri

Lähikuvassa espanjalainen  ystävä, saman kerroksen väkeä. Guillermosta todella paljastuu joka päivä uusia puolia. Kuten tänään YKta edustavan naisen luennolla.

 Vasemmalta oikealle

Hattupäinen mies, Lee Meksikosta sekä hänen hiuksensa, kämppis

Jälleen eräs tuokiokuva maanisesta italialaisesta sekä hänen japaninsekaisesta uusiseelantilaisesta potentiaalisesta tyttöystävästään (Nina)












Leikkejä leirialueen luonnonkauniissa pihamaastossa.

Kuka ripareita koulunnut konkari tunnistaa leikin ??


Vihje
tuolta he tulevat pon ...

Vangittu hetki leirin toiselta tarkoitusperältä. Kaksi reittivalintaa, olen tietenkin kovien jätkien joukossa. Hieman häntäpäässä vain. Mutta kilpikonna voittaa aina.

Määränpää häämöttää huipulla tunsin itseni niin pieneksi

niiin

                               pieneksi

                                    Tämä retki on piirtynyt silmien taakse.

Onneksi ensi syksynä pääsee virkistämään muistia taas.

Seuraavaksi objektiivin tallentamia ilon ja naurunpyrskähdysten hetkiä ykkösten ihkaensimmäisestä ICEstä (kansainvälinen kulttuuri-iltama) !!! Stay tuned

1.osa - ruokailu, kansallisasujen kirjoa TUNNISTA KANSALLISUUS - LUVASSA PALKINTO

Huomatkaa maaninen italialainen ja hänen kenraalimainen poseeraus lähes jokaisessa kuvassa

Buddy, eli henkilökohtainen kakkosvuotinen kumppani tutorryhmästä, jonka velvollisuus on olla aina paikalla, kun minulla on huolia.

Minulla tällaisia buddyja on kaksi. Tässä toinen.

HUONE 303 !!!

three - o - three FUCK FREE WORLD

Skandinavia hyvin edustettuna (kakkosvuotisia)

2.osa - Ruokailun jälkeen luvassa oli uskomaton AIVAN USKOMATON (maailmassa ei ole tarpeeksi suurta kirjasinta kuvaamaan sitä) show meille ykkösille. Täydellinen spektaakkeli. Minuun upposi. Ei edes ehtinyt osua.

Pääosassa OPETTAJAT (kaksi heistä ainakin, vasemmanpuolinen opettaa kieliä, toisesta en tiedä. Hulvattomia olivat)

t a n s s i a

        h e       o s a a v a t

Luvassa Dragon Dancea, kuulostaa suomennettuna tyhmältä.

Todella vaikuttavaa, tämä on minun virallinen CAS-ACTIVITY- osuuteni.

Pala               aasialaista               kulttuuria !

Ja seuraavaksi Lion Dancea, sama syy alkuperäiseen nimeen kuin aiemminkin. Vaikuttava esitys tämäkin, erittäin.

Näin siis tällä kertaa!

Toivottavasti nautitte matkasta viime viikon tärkeimpiin hetkiini.

Olemme nyt laskeutuneet, kapteeninne toivottaa teille oikein hyvää jatkoa.

Toivottavasti valitsette yhtiömme jatkossakin.

Lukemisiin!

Arjen rumat kasvot

Puheensorinasta desibelirajat ylittäväksi meteliksi kymmenessä sekunnissa.
Kahden, kolmen ja neljän hengen yksittäisiä keskusteluja yhtenä kimppuna.
Sattumanvaraiset sanatkin katoavat lopulta, keskityn vain kynään ja käytännöllisimmän läksiäislahjan palkinnon vievään kovakantiseen kirjoitusvihkoon.

Kello on siis yhdeksän, check-in.
                                               tupatarkastus
kutsukaa sitä miten haluatte.

Ihmisiä. Jonottamassa ilmoittamaan itsensä läsnäolevaksi. Minua ei juuri nyt kiinnosta. Ympäröivä huone on vain metelin täyttämä tila. Ei muuta.

Ensimmäisen viikon hurmasta ei laskeuduta rauhallisesti laskuvarjon saattelemana. Opettaja tönäisee takaapäin. Eika kukaan ojentanut varjoa

                                                          kukaan ei pukenut sitä selkään,

minä en pukenut sitä selkään.

Pilvikerroksia on kahdeksan, joka päivälle yksi. Korkeuksiin pääsi kepeästi, pilvi pilveltä, päivä päivältä. Rauhassa. Muiden matkassa, silti omin askelin. Näkymä korkealta, ylimmältä pilveltä on uskomaton. Takana on kuljettu matka, askelletut pilvet. Jokaista voi katsella hymyssä suin, mutta haikeana. Pilville ei voi enää palata, ne eivät kestä.

Eilen istuin ylimmällä pilvellä. Viikon matka alapuolellani. Alimmat pilvet näkyivät enää hämärästi. Olen kaukana siitä taivaasta, johon synnyin. Nämä pilvet olivat erilaisia, suurempia,

mutta hatarampia.

Ja tänä aamuna kello 7:00 musiikkisoittimeni rikkoi pilven rakenteen altani. Pudotus alkoi. Pilvikerrokset vain hajosivat, aina alimpaan saakka. Alhaalla maan tasalla minua olivat vastassa opettajien avoimet sylit. Syliin mahtui, mutta isku ei ollut pehmeä, sillä samoilla käsivarsilla vaikersi kymmenkunta muuta oppilasta.

Kouluni siis alkoi. Kolme viikkoa kotipuolen immeisistä jäljessä (hehe). Ensimmäisen viikon aikataulutetun kaaoksen luoma hurmos oli ohi, ennen kuin ehdin siitä kunnolla nauttiakaan.

Tämä oli kliseisesti sanottu. Kyllä minä siitä nautin, kahmin kaksin käsin ruokaa tarjottimilta, joita oli esillä joka suunnalla, joka pöydällä.

Ongelma: Jokaiselta tarjottimelta ei ehtinyt maistaa kuin kourallisen, maistiaisen, pintaraapaisun. Jos joku oli herkullista, sitä täytyi santsata. Tässä tapauksessa muille ei ollut aikaa. Jokin ruokalaji saattoi jopa jäädä väliin kokonaan.

Hupsista!

Taisin vahingossa tunnistaa ja sisäistää koko koulun kaksivuotisen asenteen.

Jopa ongelman, joka pätee koko elämään.

Olen kliseisellä tuulella.

Kaksi viimeistä päivää olen käyttänyt mielenkiintoisten CAS-aktiviteettien listaamiseen, yksityiskohtien kirjaamiseen, aikatauluihin syventymiseen, kaikkeen mikä projektiin liittyy. Koulu tarjoaa 86 aktiviteettia, kaikki ryhmät yhteensä (toverit Lappeenrannan IB:llä, huomatkaa).

Aikaa on ehkä kymmenelle, minä hirmunälkäinen saan sopimaan toivottavasti 14 aktiviteettia. Nämä ovat huonoja arvioita, lisää tietoa luvassa myöhemmin.

14, niin pieni osa kaikesta. Ja voisin kuvitella itseni lähes kaikkiin.

Miksi edes valitan tästä? Elämä on valintoja, ja kaikki muut kliseiset lauseet, mitä meille on koko murrosikä toistettu.

..

Jälleen kello kääntyi puoliyöhön. Itse asiassa olen hieman ajoissa. Viimeistelin kymmenisen minuuttia sitten CAS (tässä koulussa tunnetaan nimellä Quan Cai) valintani. Virallisesti valintoja tehdään neljä (Creativity, Action, Service ja tässä koulussa omansa Campus Service). Lisää saa ottaa, ja koulu rohkaisee tunkemaan viikon aikataulun täyteen toimintaa niin, että koulutyölle jäisi mahdollisimman vähäinen määrä aikaa, jotta opettajat saisivat mahdollisuuden nalkuttaa. Mutta ainoastaan neljästä kirjataan ylös toimintoja, ajatuksia ja saavutuksia, jotka lähetetään IB:n ylimpään toimistoelimeen (tai johonkin vastaavaan päätösvastuuhuoneeseen).

Ylimääräisiä olen minäkin ottamassa.

Paljon ylimääräisiä.

Niistäkin lisää joskus myöhemmin, kun varsinaiset valitut varmistuvat (rakastan alkusointuja).

Tajusin tänään, ettei koulun kahvilan KAHVISSA OLE KOFEIINIA !!

KOULUN KAHVILAN KAHVI ON KOFEIINITONTA

Epäilykset heräsivät ensimmäisellä tunnilla aamiaisen jälkeen. Tuo tunti oli siis varsinaisesti toinen tunti, ensimmäinen tunti on ennen aamiaista.

Asiaan

Piristymisen vaikutuksia ei näkynyt millään osa-alalla. Biologian opettaja (pienikokoinen nutturanainen) kertoi kurssin tavotteista, sisällöstä, johdatteli meitä aineeseen. Kuuntelin puolet hänen sanoistaan. Ei, halusin kyllä kuunnella, mutta en vain voinut. Olin tosiaan uneliaampi kuin ensimmäisellä tunnilla. Ja tämä tosiasia sai minut ärsyyntymään. Olisin vihastunut, jos en olisi nuokkunut ja aivan liian lähellä kuorsaamista.

Tarvitaan ainakin kuukausi.. KUUKAUSI, että totun tähän rytmiin. Että totun aamuihin ilman kofeiinia. Ja se ensimmäinen kuukausi on yhtä selviytymiskamppailua, tulitikkuja silmäluomien tukina, nipistyksiä, läpsyjä kasvoihin.

Piristyspiikki tapahtui ensimmäisellä teatteritunnilla.

Rakastan sitä ainetta jo nyt.

Siitäkin lisää myöhemmin.

I have my headphones on now, and it's time to get out of it all.

Väliaikatiedote

Pääni on arkku, ei kylläkään koristeellinen. Se taitaakin olla pahvilaatikko. Nyt saumat ratkeilevat, enää ei mahdu ajatustakaan. Olen varastoinut niitä neljän päivän ajan, ja laatikko pursuaa.

Hyvä on.
Miksi puhua ajatuksista. Tunnelmia.

En pysty nimeämään ajatuksia, joita aika täällä on minussa herättänyt. On vaikea kuvailla niitä. Kuin opettelisi käyttämään aivan uutta lihasta, lihasryhmää. Täytyy luoda uusia hermoyhteyksiä.

puhutaan turhautumisesta

Puhutaan ajatuksista,

niistä ajatuksista, joita olen kerännyt. Ne ovat niin yksinkertaisia, että kuvaileminen on vain ajanhukkaa. Ne eivät vaadi yksityiskohtia, eivät kauniita sanoja. Eivät ne vaadi edes mainintaa, vaikka olenkin niitä kironnut nyt muutaman lauseen verran jo.

Turhauttavaa.

Ajatukset, joita tämä viikko on kirvoittanut, ovat harmaita. Ei. Ne ovat kastikeläiskiä tummanruskealla paidalla. Ne ovat tennispalloja sademetsän latvustoissa.

Ei.

      Ne ovat vain ajatuksia.

Tunnelmista on eräällä tavalla helpompi ja huojentavampi puhua. Tunnelmista voi kertoa monin tavoin. Tunnelmista haarautuvat juuret ulottuvat pitkälle ja lukemattomiin suuntiin. Ajatukset ovat pintaa joka heijastaa suuren osan kirkkaasta valosta. Häikäisee. Tunnelmat ovat syvyys, pohjaan saakka. Hämärää, mutta toisella tavalla sokaisevaa.

Palkitsevammalla tavalla.

Muusta en nyt viitsi puhua. Kello on 0.28, edellä mainitut ovat pari tuntia sitten ylös kirjattu alakerran yhteishuoneessa.

Ensimmäinen kokonainen viikko on takanapäin. Minä olen muuttanut uuteen kotiin.

Uusi koti kuulostaa tympeältä. Se kuulostaa epäreilulta.

Tämä on oikeastaan vain väliaikainen koti, tuntui se miten ankealta tahansa.

Viimeisten neljän päivän aikana on tapahtunut paljon.

Muutamia mainintoja niistä tulossa, vain osviittaa antaakseni tapahtumista:

• leiri
• vaellus
• tutkimusmatka kaupunkiin
• ICE (kansainvälinen kulttuuri-ilta)
• jota seurasi Wiikon viimeinen ilta

Näistä lisää myöhemmin.

Viralliseen opiskelijaksi muuttumiseen aikaa ..

6h 55min

Aivosolmuja

08.09.2010 klo. 1:16 , 19:43

Kenties vaikein, hankalin asia käsittää näillä alkuhetkillä. Tämä ei ole mikään pienimuotoinen leiri, vaikka todella tuntuu siltä. Asia ei ole niin, että viettäisin ympäröivien ihmisten seurassa viikonlopun tai viikon. Nämä ihmiset ovat osa elämääni seuraavat kaksi vuotta, ja osa vielä senkin jälkeen.

Kenties vaikeinta käsittää. Pian näistä ihmisistä tulee osa arkeani. Pian tämä koulu on arkeni. Ensimmäinen viikko on tiukka, aikataulutettu kaaos. Kaikki tavarat ovat levällään lattialla, eikä oikein tiedä mistä aloittaa (se oli vertauskuva, huoneeni on järjestyksessä). Ensimmäisinä päivinä vapaa-aika on arvokasta. Sitä ei juuri ole sen todellisessa merkityksessä. Täytyy venyä lähes äärimmäisyyksiin, olla ameeba. Silloin tällöin meidän sallitaan hengähtävän. Väliaikasuihkut ovat parasta, mitä tiedän juuri nyt.

Se oli vale.

Parasta, mitä tiedän juuri nyt, ovat ihmiset. Ystävät. Tämä ympäristö. Erilaisten ajatusten yhtyminen samankaltaiseksi kimpuksi. Mutta väliaikasuihkut ovat toki ihana osa tätä kokonaisuutta.

Viikon rankimmat, toisaalta myös maittavimmat osuudet ovat vasta edessä. Vaellus, kulttuuri-ilta, Quan Cai -valinnat ja listaa alaspäin niin edelleen.

Huijasin hieman tuossa aiemmin. Vapaa-ajasta. Se oli kirjoitettu viime yönä. Juuri nyt istun koulurakennuksen oppilaiden taukotilassa. Seurassani mahtava huonetoverini Sadnam, pitkänhuiskea hulvaton mies Espanjasta Guillermo, sekä tietysti maaninen italialainen Lorenzo. Tämä ilta sattui olemaan huojentava poikkeus oman tutorryhmäni osalta. Koska vietimme illaksi suunnitellun yhteisen ajan jo päivemmällä lounaan muodossa, saimme illan viimeisimmät kolme tuntia vapaaksi. Tämä on tarpeen.

Tiedättekö, väsymyksen todella huomaa vasta jälkeenpäin. Kun kaikki toiminta on jo ohi. No, onhan tämä aika ilmiselvää. Muisto kesän ensimmäiseltä rippileiriltä, leiri oli uuvuttava sekä fyysisestä että henkisesti. Olimme isosten kanssa täydessä vauhdissa jatkuvasti. Hengähdimme viikon aikana muutaman kerran, pakosta. Mutta itse en osoittanut merkkejä luhistumisesta minään päivänä. En tuntenut tarvetta luhistumiselle. Mutta voi, leirin loputtua samana iltana kello kuusi, olin nukahtaa pystyyn. Tuolloista väsymystä en ole vielä kokenut koskaan.

Nyt kun makaan tällä mukavalla sohvalla tunnelmallisessa valaistuksessa jalat raukeina, tiedän mitä aito väsymys on jälleen. Testasimme koulun kuntosalin, melko laiskasti tosin. Tulipahan tutustuttua. Poistuimme kampukselta tänään jälleen hieman pidemmälle reissulle. Noutamaan HK Identity Cardeja, henkilöllisyystodistuksia siis, mutta HK:n vaatimassa muodossa. Pitkiä jonoja maahanmuuttotiskeillä, tympeitä virkailijoita, verisiä peukaloita (Lorenzo satutti itsensä uima-altaalla), mutta selvisimme kunnialla.

Uima-allas, sehän jäi mainitsematta. Aamupäivän pari tuntia käytimme koulun allasalueen kartoittamiseen. Paikkahan oli upea, mutta viilennyksen kannalta uima-allas ei tarjonnut mitään uutta. Vesi lähinnä teki oloa epämukavammaksi. Lämmintä. Paloin myös hieman olkapäistä ja rinnasta. Kivaa kuitenkin oli. Komea allas, kalvetkaa kateudesta.

Täytyy käsittää, että jo ensi viikolla olen koulunkävijä. Arki vakiintuu. Minulla on aikaa itselleni, tietenkin vain hyppysellinen. Eniten minua huolestuttaa kirjoittamisen rooli.

Vielä ei ole vaikeuksia yksityisyyden puolella. Huoneen jakaminen kolmen muun kanssa tuntuu hienolta. Tämä on kokemus, jota ei vielä voi sanoin tiivistää. Olen aina omannut ison huoneen itselleni. Nyt minulla on vain oma pikkuinen nurkka. Oikeastaan nurkan sisustaminen ja järjestäminen miellyttää enemmän kuin kokonaisen huoneen. Viehätyksen taso on korkeammalla. Kotiseudun merkitys korostuu näin huomattavalla tavalla. Neljän nurkan luoma kontrasti kutittelee mieltä.

Se vaikein asia käsittää. Tämä ei ole vain muutaman päivän hektinen kokemus. Tämä on elämäntapa. Olen uudessa arjessa. Minulla ei ole kiire juosta ihmisten keskellä esittelemässä itseäni. 

Minulla ei vielä ole kiire mihinkään.