C A F É

Uh-oh, aika rientää.

Pitäisi olla valmistautumassa lähtöön.

Toisaalta en oikein tiedä, mihin matka

ja mihin aikaan

ja tullaanko elossa takaisin

Mutta riskien otostahan tässä on kyse.

Jatkan vielä lauantaista. Koulumme järjesti vuoden ensimmäisen Cafén (tässäkin tapauksessa suomennettu nimi kuulostaa jotenkin kömpelöltä). Tarkoituksena on tarjota tuntikaupalla viihdykettä lauantai-iltaan (kerran kuussa). Kuka tahansa saa ilmoittautua esiintymään, esitykselle ei ole asetettu rajoja. Aivan mukawa yhteenkokoontuminen.

Minä rohkeana poikana otin kynän käteen ja kirjoitin nimeni esiintyjälistaan.

Esityksen tyyppi:

                                poetry reading

Hahahaha, naurakaa pois. Mutta itse asiassa, se oli aivan saa.... helpottava kokemus.

En yrittänytkään valmistaa itseäni koitokseen millään lailla. En ollut koskaan ennen tehnyt mitään vastaavaa. En ollut varma englanninkielisten runojeni vastaanotosta (itse tykkäsin niistä kovin).

Ja lauantai-iltapäivä menikin pohtiessa illan koitosta, kierittelin ajatuksia päässäni

            kuinka avaan esityksen

                                                     osaanko sanoa mitään hauskaa

                miten luen

                                           mitä korostan

                                                                                   saanko aplodeja vai tomaatteja

Okei, aloitin lataamaan videota kahdesta lukemastani tekstistä, mutta kärsivällisyys ei juuri nyt riitä odottamaan Bloggerin vastausta. Jos nestehukkapäissäni joskus sattuu, niin ilmestyy kenties naamakirjaan. Tai sitten pidän todisteet vain itselläni.

Mutta nuo kaksi luentaa kohottivat senhetkisen itsetuntoni (ja vaikuttivat siihen pitkälläkin tähtäimellä) korkeuksiin.

Kun astuin ihmismassan eteen juonnon jälkeen, olin puolitranssipaniikissa. Vaikka tunnenkin itseni luontevaksi esiintyjäksi, on teatterin puitteissa koikkelehtiminen täysin erilaista. Nyt esiinnyin omana itsenä, luin omia tuotoksia, en sano, että olisin antanut palan itsestäni koska siltä se ei tuntunut. Nuo vieraskieliset runot, jotka olen kirjoittanut, eivät tunnu jälkeenpäin luettuna ollenkaan omilta. Mutta omia ne ovat. Öh..

Yleisön vastaanotto oli
       u             s              k               o             M            A           T            O            N

Vilpittömiä selkääntaputuksia, hymyjä, ilmeitä, joista näin, että olin tehnyt heihin vaikutuksen.

Ehkä merkittävintä oli tarkkailla reaktioita luennan aikana. He kaikki katsoivat minua, tiukasti. En huomannut kenenkään kuiskivan keskenään. He kuuntelivat. Tarkasti. Heidän ilmeistään näki, että olin kaapannut heidät. Minä pidin heitä jännityksessä aina viimeiseen sanaan, viimeiseen tavuun, viimeiseen kumarrukseen saakka.

Jälkivaikutukset olivat myös melko huikeat. Joku sanoi, että aikoo kirjoittaa nimeni seuraavaan tapahtumaan, jos en itse sitä tee. Tämä sai minut säikähtämään, minulla ei ole enää kuin kaksi, ehkä kolme runoa, jotka voin lukea. Ja Café-tapahtumia järjestetään kuukausittain. Ja kun mietin seuraavaa mahdollista tekstiä, en pääse samaan tulokseen.

Eikä minulla ole mahdollisuutta mennä viikoksi mökille Bukowskin runokokoelman kanssa (metodi, jonka tuloksena nämä edelliset syntyivät)

Voisin tietysti harkita Nätti Possun lyriikoiden lausumista.

Ja verrata vaikutusta lopputulokseen.